Jos 70-luvun yhteiskunnallisesti valistunut nuori olisi päässyt kuuntelemaan tämän vuosituhannenvaihteen keskustelua, hän olisi ehkä ajatellut, että uuden ajan ihmiset puhuvat syvällisesti: esimerkiksi sana eettinen tuntuu esiintyvän tavan takaa, olipa kyse syömisestä tai bisneksistä. Hän itse käytteli kyllä sellaisia suuria sanoja kuin demokratia tai solidaarisuus, mutta eettinen ei kuulunut hänen keskeiseen sanavarastoonsa. Hänellä voisi jopa olla vaikeuksia tajuta, mitä sana eettinen tarkoittaa, vaikka olisikin selvittänyt sanakirjasta sen suomenkieliset vastineet, siveysopillinen ja moraalifilosofinen.
Nykytytöt ja -pojat käyttelevät käsitettä kuitenkin uudella tavalla. Kun eettinen ennen liitettiin vain melko abstrakteihin sanoihin, sellaisiin kuin sivistys tai normi, liitetään se nykyään mitä konkreettisimpiin yhteyksiin: puhutaan esimerkiksi eettisistä elintarvikkeista, joihin kuuluu muun muassa eettinen banaani! On kierretty vähän mutkia ja otettu pelkkä adjektiivi kuvaamaan pidempää ilmausta, joka olisi suurin piirtein ’eettisesti hyväksyttävällä tavalla tuotettu'. Eettiset elintarvikkeet ovat luontoa ja ihmisiä loukkaamatta eli eettisesti tuotettuja ja markkinoituja. Enempää maata kuin sen viljelijääkään ei niiden tuotantovaiheessa ole riistetty: ei kemiallisia lannoitteita, ei lapsityövoimaa – eikä välittäjä hyödy kohtuuttomasti verrattuna viljelijään.
Eettisiin elintarvikkeisiin kuuluvat esimerkiksi luonnonmukaisin menetelmin tuotettu luomuruoka ja reilun kaupan merkin (jonka tunnuksena on pakkauksessa oleva norsun kuva) saaneet kehitysmaiden tuotteet, esimerkiksi elefanttikahvi tai elefanttisuklaa. Eettistä on myös kasvisruoka, koska se ei loukkaa eläinten oikeuksia. Kotimaassa tuotettu lähiruoka, joka ei ole vaatinut luonnonvaroja tuhlaavaa kuljetusta, on erityisen eettistä. Fennovegaanit eli fennot hyväksyvät vain Suomessa tuotetun kasvisravinnon.
Eettisesti kestävää
Eettisen tuotannon ja kuluttamisen aate juontaa kyllä jo 70-luvun lapsellekin tuttuihin asioihin, erityisesti tietoisuuteen maapallon haavoittuvuudesta ja luonnonvarojen rajallisuudesta. Nämä aatteet ovat tiivistyneet käsitteeseen kestävä kehitys, jonka luojana pidetään Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtlandia. Sanaparia käytettiin ensin kansantaloudessa tarkoittamassa talouselämän suunnittelua siten, että luontoa ja sen rikkauksia säästyy tulevillekin sukupolville, mutta sittemmin sana kestävä on alkanut elää itsenäistä elämää uudessa merkityksessä laajemminkin. Kestävään kehitykseen viittaavat esimerkiksi kestävä metsänhoito ja kestavä matkailu, samoin kestävä jätepolitiikka, ehkä kestävä turvallisuuspolitiikkakin. Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että sanaa on käytetty vain luomaan myönteistä ja muodikasta vaikutelmaa, ja jää epäselväksi, mihin kestävä-sanalla viitataan; esimerkiksi kestävä liikunta ja kestävä rakentaminen vievät ajatukset sanan kestävä muihin, ympäristöarvoihin viittaamattomiin merkityksiin.
Kestävän kehityksen vaatimus on pakottanut paitsi poliitikot myös tuottajat ja yritykset ottamaan huomioon ympäristöarvot ja muut eettiset kysymykset. Niinpä nykymaailmassa on eettisiä neuvostoja ja eettisiä tilintarkastuksia. Viimeksi mainittujen kohteena on ympäristön ja työntekijöiden hyvinvointi. Tavoitteena on, että niin tuotanto kuin kulutuskin olisivat eettisesti kestäviä.
Kirjoitus on julkaistu Ajan sana -palstalla Hiidenkivi-lehdessä 1/2001.