Kadulla kulkiessaan törmää joskus tutunnäköiseen ihmiseen ja melkein sanoo hei, ennen kuin tajuaa, että toinen onkin vain televisiosta tuttu. Kotona sitten kertoo bonganneensa julkkiksen. Mutta mitä oikein tuli sanottua?
Sana bongata kuulostaa modernilta ja rennolta (monien mielestä liiankin), muttei kovin suomalaiselta. Se onkin ruotsia, jossa verbi bonga tarkoittaa kirjaamista. Sana on sellaisenaan lainattu suomeen: ravintola-alan ammattikielessä bongaamisella tarkoitetaan tilauslomakkeen koodin ja rahamäärän lyömistä kassakoneeseen.
Muuhunkin kuin ammattislangiin ja 90-luvulla nopeasti myös yleiskieleen bongaaminen on kuitenkin kulkeutunut lintuharrastajien kielestä, ja se selitetään usein juuri lintuhavainnon tekemiseksi. Alan ihmiset eivät selitystä hyväksy, sillä ornitologille bongaaminen ei ole minkä tahansa havainnon tekemistä vaan jonkun toisen tekemän havainnon mukaan rientämistä (usein sankoin joukoin) paikalle, jossa jokin lintulaji on nähty. Siellä bongari sitten kirjaa eli bongaa tästä havainnosta itselleen merkinnän.
Kielessä on ilmeisesti ollut tilausta sanalle, joka ei tarkoita vain huomaamista ja tarkkailemista vaan vielä vähän enemmän: merkille pantavaa, erityistä havainnon tekemistä. Huolettomassa puheessa bongaamisella viitataan kyllä nykyisin lähes minkä tahansa havainnon tekemiseen ja tunnistamiseen ylipäänsä. Sanomalehtien kulttuuriuutisissakin puhutaan jo bongaamisesta (”Pentinkulman päivillä bongaillaan sanoja”), samoin naistenlehden matkakertomuksessa (”Historian suurmiehiä bongaamassa”). Antero Raution tänä vuonna ilmestynyt pääkaupunkiseudun muistomerkkejä esittelevä teos on saanut alaotsikon Patsasbongarin opas.
Joitakin lintuihmisiä harmittaa bongaamisen nykykäyttö, mutta vaikka sanan tarkka merkitys lintuharrastuksessa vielä saataisiinkin täsmennetyksi suurelle yleisölle, on sen merkitys muissa yhteyksissä lennähtänyt karkuun. Sanat elävät, merkitykset laajenevat, eikä niitä voi vangita häkkiin.
Kirjoitus on julkaistu Ajan sana -palstalla Hiidenkivi-lehdessä 4/1998.