Stadin slangi syntyi noin sata vuotta sitten Helsingin kaksikielisissä työläiskortteleissa. Kaupunkiin oli sen teollistumisen myötä muuttanut runsaasti työväestöä Suomen suomen- ja ruotsinkielisiltä seuduilta. Tämän muuttajapolven lasten yhteiseksi kieleksi tuli suomen ja ruotsin kielet yhteen sulauttava kielimuoto, slangi. Tunnetun slangintutkijan Heikki Paunosen mukaan suurin osa vanhan slangin sanastosta oli ruotsalaisperäistä, kun suomen kieleen pohjautuvaa sanastoa oli noin viidennes.
Tavallisin tapa muodostaa slangisanoja on ollut liittää sanan typistymään jokin slangijohdin, jolla sinänsä ei ole ollut merkitysfunktiota. Johdin on tavallaan vain ”kääntänyt” sanan slangiksi. Myös nimiä on yhtä lailla muokattu slangiksi. Esimerkiksi tavallisten slangijohtimien (ari, is, ka, tsi) avulla on muodostettu paikannimet Hagis (Hakaniemi), Hesari (Helsinginkatu), Tölika (Töölö) ja Lintsi (Linnanmäki).
Vanhan slangin paikannimistä mittava osa on ruotsalaistaustaisia. Tällaisia ovat esimerkiksi monet kaupunginosien ja muiden keskeisten alueiden nimet, kuten Bärgga (< Berghäll ’Kallio ’, Blobika (< Blåberget ’Mustikkamaa’), Högis (< Högholmen ’Korkeasaari’), Brunssa (= Brunnsparken ’Kaivopuisto’), Gresa (< Gresviken ’Ruoholahti ’), Gammeli (< Gammelstaden ’Vanhakaupunki’) ja Maisuli (Majstad ’Toukola’). Vanhan slangin paikannimiä voi luonnehtia enimmäkseen ”vain nimiksi”. Ne olivat paikkojen slangiasuisia yksilöijiä, joita slangin taitajat näistä paikoista puhuessaan käyttivät.
Toisen maailmansodan jälkeen Helsinki alkoi vahvemmin suomalaistua, jolloin myös slangin merkitys eri kieliryhmien yhdistäjänä väheni. Slangista tuli vähitellen ikäryhmäkieli, yleishelsinkiläinen nuorisokieli. Slangin suomalaistuminen näkyy myös nimistössä: monet ruotsalaisperäisistä nimistä korvautuivat suomalaistaustaisilla. Näin Kalliosta tuli slangiksi Kaltsi, Mustikkamaasta Mustis, Korkeasaaresta Korkis ja Kaivopuistosta Kaivari.
Entistä voimakkaammin slangi muuttui 1970–80-luvulla, jolloin yhtenäinen nuorisokulttuuri aiempaa selvemmin hajosi erilaisiksi alakulttuureiksi omine kielineen. Slangista tuli nopeasti muuttuva kielimuoto, jolle on ominaista humoristisuus, yllätyksellisyys, ekspressiivisyys, affektiivisuus ja englantilaisperäisen sanaston suosiminen.
Uudessa slangissa myös paikannimet ovat usein osa leikittelevää ja ekspressiivistä kieltä. Ne eivät enää välttämättä ole vain paikkojen slangiasuisia identifioijia, vaan myös ilmauksia, joiden avulla tuodaan esiin paikkoihin liitettyjä mielikuvia ja merkityksiä. Vanhan slangin syntysijoilla Kalliossa ja sen lähialueilla voivat nykynuoret puhua Kalliosta ironisesti Itä-Töölönä, jolloin Kallio vertautuu perinteisesti arvokkaampana ja ”hienompana” kaupunginosana pidettyyn Töölöön. Kallion eri alueita voidaan kutsua Helsingin Harlemiksi tai Kallion Sohoksi, jolloin halutaan viitata seudun kansainvälisyyteen ja kenties tietynlaiseen levottomuuteenkin.
Nykyslangissa suurin osa nimistä muodostetaan kuitenkin yhä vanhaan tapaan, tekemällä Mellunmäestä Meltsi ja Kurkimäestä Kurkkari. Sanaleikkimäisiä tai muuten paikkaa leikillisesti kuvaavia nimiä, esimerkiksi Paviaaninkartsa (Fabianinkatu) ja Gammelin Nigara (Vantaanjoen koski Vanhassakaupungissa), on puolestaan ollut – tosin nykyistä vähemmän – myös vanhassa slangissa. Tapamme hahmottaa ympäröivää maailmaa, jäsentää sitä kielellisesti muun muassa paikannimien avulla ja antaa sille erilaisia merkityksiä ei liene sekään muuttunut. Sen sijaan jonkin kielimuodon funktio voi hyvinkin muuttua; näin näyttää käyneen slangissa ja sen osana slangipaikannimissä.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 4/2005.