Radiossa luetaan päivittäin äs-tee-teen, STT:n eli Suomen Tietotoimiston, uutisia. Suomessa on s:n lisäksi kuusi muutakin kirjainta – f, l, m, n, r ja x, – joiden nimet äännetään ä:llisinä: äf tai äffä, äl tai ällä jne. Jotkut kyllä muistavat saaneensa aikoinaan semmoista oppia, että pitää sanoa hienosti ”ef”, ”er” jne. Näinhän äännetään monissa vieraissa kielissä, myös sukukielessämme virossa.
Kirjainten ä:llinen ääntämys on suomessa vanhaa perua. Jo Daniel Juslenius mainitsee vuonna 1745 ilmestyneen sanakirjansa esipuheessa kirjainten nimet äffä, ällä, ämmä, ännä, ärrä, ässä ja äksä ”semmoisena kuin kuulee joka paikassa niitä lausuttavan”. Vieraan mallin mukainen e:llinen ääntämys levisi vasta 1900-luvun alkupuolella. Se alkoi kuitenkin väistyä 1960-luvulla, kun ruvettiin taas opettamaan ja suosittamaan ä:llistä ääntämystä.
Suosituksen perusteeksi on vanhan perinteen lisäksi usein esitetty kirjainten nimiin perustuvia sanoja. Mehän leivomme ässiä, emme ”essiä”. Kiroillessamme laskettelemme ärräpäitä, emme ”erräpäitä”.
Todisteeksi ä:llisten nimitysten oikeellisuudesta on esitetty myös sana ällätikku. Ällätikku on puinen, usein taitavasti vuoltu tikku, jolla tavaamaan opettelevat lapset entisaikaan osoittivat kirjaimia – ja kinkereillä jotkut kankeasti lukevat aikuisetkin. Vanhastaan ällätikku-, ällästikku- tai älläntikku-sanaa on käytetty etenkin Länsi-Suomessa. Mutta miksi nimitys perustuisi juuri l-kirjaimeen?
Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla sanotaan asioita ymmärtävästä ihmisestä, että hän ”pääsee ällän päälle” tai että hänellä ”on päässään ällää”. Näihin sanontoihin sisältyvä ällä ei tarkoita l-kirjainta, vaan järkeä, ymmärrystä. Se on monille tutumman älli-sanan rinnakkaismuoto.
Myös lukemaan opettelevasta voidaan sanoa, että hän ”on jo vähän ällän päällä”. Hän siis jo hiukan osaa, alkaa tajuta, rupeaa ymmärtämään. Tässä asiayhteydessä sanonta on kuitenkin voitu käsittää myös toisin: ällä on tulkittu l-kirjainta tarkoittavaksi. Näin on sitten syntynyt mainio sana ällätikku.
Ällätikulla on ollut useita muitakin nimityksiä. Eri puolilla maata on puhuttu lukutikusta, tavaustikusta, kirjatikusta, aapistikusta, puustaintikusta (puustain = kirjain), iitikusta tai iintikusta. Länsisuomalaisilla on ollut fööräys-, fyöräys-, vyöräystikku. Fyörääminen tarkoittaa lukutikun kuljettamista rivillä. Paikoin on puhuttu viisaritikusta; kirjaimia on viisattu eli osoitettu tikulla. Pohjois-Pohjanmaalla lukutikkua on sanottu tiestikaksi, Laatokan Karjalassa piestikaksi.
Ei tämä tavaajan oiva apuneuvo tyystin ole historian hämärään unohtunut. Lapsen Maailma -lehti myönsi pari vuotta sitten kirjallisuuskriitikko Kerttu Manniselle ensimmäisen Lukutikku-palkinnon hänen ansiokkaasta työstään lasten lukuharrastuksen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi. Tampereen yliopisto on puolestaan jo useana vuonna myöntänyt laitokselle, yksikölle tai ryhmälle opetusansioista Ällästikku-palkinnon.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 19.8.2003.