Olipa kerran aikakauslehti, joka kertoi kotoisasti televisio- ja radio-ohjelmista ja niiden taustoista. Nykyisin lehti keskittyy ”julkkisviihteeseen”.
Mitä on julkkisviihde? Käsittääkseni sillä tarkoitetaan julkisuuden henkilöiden elämän ja varsinkin heidän yksityisasioidensa esittelyä, usein sensaatiotyyliin. Julkkisviihteellä myydään myös iltapäivälehtiä. Niiden sisällöstä ei voi olla tietämättä, vaikkei niitä ostaisikaan, sillä ainakaan kaupungissa lööppejä ei pääse karkuun. Jotkut lööppien ja kirjoitusten ”salarakkaat” ovat mukana leikissä bisnesmielessä ja vapaaehtoisesti, mutta kuulopuheisiin ja paparazzien ilmiantoihin perustuvia juttuja kirjoitetaan muistakin, esimerkiksi työnsä vuoksi julkisuudessa olevista ihmisistä. Tällöin ”julkkisviihteessä” voi olla kyse jopa ”raatelujournalismista” ja ”lööppisaastasta”, jotka molemmat ovat tämän vuoden uudissanoja.
Sana ”julkkisviihde” on saman mallin mukainen kuin sana ”aikuisviihde”, jolla viime vuosina on häveliäästi viittailtu ensin puhelimitse tarjottaviin seksipalveluihin ja sittemmin hyvinkin raakaa seksiä ja väkivaltaa sisältäviin Internet-sivuihin – joiden pitämiseksi poissa lasten ulottuvilta on kehitelty erilaisia torjuntaohjelmia. ”Aikuisviihteeseen” lasketaan myös lapsilta kielletyt seksi- ja väkivaltaelokuvat ja -videot.
Kielen näkökulmasta sekä aikuisviihteen että julkkisviihteen voi luokitella eufemismeiksi, peitteleviksi tai kaunisteleviksi kiertoilmauksiksi. Julkkisviihde kuulostanee tyylikkäämmältä kuin juoruilu ja aikuisviihde pehmeämmältä kuin seksi, pornosta puhumattakaan. Näin nimettyinä niitä on helpompi markkinoida entistä laajemmalla yleisölle. Sekä aikuis- että julkkisviihteessä on kyse suurista rahoista ja kansainvälisestä liiketoiminnasta.
Kiertoilmaukset ovat vanha ilmiö kielessä. Tuttuahan on, että tabuista ei ole saatu tai haluttu puhua niiden oikeilla nimillä, vaan meillä karhua on sanottu kontioksi ja kuolemaa ikiuneksi. Joissain kulttuureissa ihmisen tai vaikkapa jumalan nimi on saattanut olla tabu, jota ei ole voinut paljastaa ja jonka sijasta on käytetty muita sanoja.
Nykyisin kaikenlaisia ikäviä asioita pyritään nimeämään kiertoilmauksin. Usein ne tuovat mieleen Orwellin uuskielen – esimerkiksi silloin, kun hylkäämistä sanotaan ”vapauttamiseksi”, kuten eräässä tosi-tv-ohjelmassa. Eufemismien avulla osoitetaan myös kohteliaisuutta, mikä saattaa johtaa Yhdysvalloista kotoisin olevaan niin sanottuun poliittiseen korrektiuteen. Siinä tavoitellaan puhetapaa, joka ei loukkaisi ketään. Tämä on meilläkin tuttua vaikkapa siitä, että monet puhuvat mieluummin asiakkaasta kuin potilaasta.
Kiertoilmauksilla myös hämätään ja hämärretään ilmaisua. Vai mitä sanotte sanasta hoitotelevisio? Sillä tarkoitetaan valvontakameraa, jollaisia on suunniteltu asennettavaksi vanhuksen tai muun kotihoidossa olevan ja hänen omaishoitajansa asuntoon. Laitteen ansiosta kunnallisen hoitohenkilökunnan ei tarvitsisi käydä paikalla yhtä usein kuin aikaisemmin. Tarkoituksena on siis säästäminen – tässä tapauksessa ihmiskontaktien ja inhimillisyyden kustannuksella.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 4/2005 Ajan sana -palstalla.