Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkiston historian voi katsoa alkavan vuodesta 1915, jolloin perustettiin Tieteellisten seurain paikannimitoimikunta. Toimikunnan tarkoituksena oli huolehtia Suomen ja sen lähialueiden suomen- ja saamenkielisten paikannimien järjestelmällisestä keruusta ja arkistoinnista sekä edistää paikannimien tutkimusta.
Tieteellisen seurain piirissä oli jo aikaisemmin, vuonna 1909, perustettu toinenkin paikannimiin liittyvä elin, Paikannimikomitea. Se oli ottanut tehtäväkseen keräyttää nimistöä Valtionarkistossa säilytettävistä 1500-luvun asiakirjoista. Tuolloin ajateltiin, että paikannimien vanhojen nimiasujen mahdollisimman täydellinen tuntemus on se perusta, jolle nimistöntutkimus voi rakentua.
Näiden kahden elimen tehtävät ovat olleet tärkeällä sijalla Nimiarkistossa, josta jo alkuvaiheessa suunniteltiin onomastista keskusarkistoa.
1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi Suomessa herätä kansallisuusaate, jossa korostettiin oman kansakunnan merkitystä. Paikannimilläkin katsottiin olevan tärkeä merkitys menneiden aikojen valaisijana. Ensimmäisen paikannimien keruuehdotuksen teki O. A. F. Lönnbohm Kotikielen Seurassa vuonna 1876. Lainaan osan hänen ehdotuksestaan:
Kun seuran viimeisessä kokouksessa ehdoittelin, että Seura rupeaisi toimittamaan jonkunlaista luetteloa Suomalaisista paikannimistä, kehoitettiin minua tarkemmin miettimään asiaa ja jättämään Seuralle kirjallinen ehdoitus. Tätä ehdoitusta koetan nyt täyttää. Koska aluksi luettelon vuoksi on tähdellisin seikka hankkia ainetta, s.o. paikallisnimiä, on nähtävästi nyt tärkeintä miettiä, mitä ohjeita niiden, jotka paikallisnimiä keräävät, tulee seurata, mitä nimiä ottaa huomioon ja mitä ottamatta jättää. Puolestani esitteleisin, että kerättäisiin: 1) Kaikki oudot, ymmärtämättömät nimet. 2) Kaikki murteelle oudot nimet. 3) Kaikki ne, jotka ovat murteellisia toisintoja jostakin tavallisemmasta sanasta ja siis joko johdannon suhteen ansaitsevat huomiota taikka sanakirjallisessa suhteessa voivat tulla korjuuseen. --- Pannessa nimiä paperille on myös niiden jälkeen kirjoitettava mistä seudusta mikin nimi on saatu, sekä minkäkaltaisen paikan nimitys mikin on, ellei pääte jo sitä ilmaise.
Myöhemmin laadittiin tarkempia ja laajempia ohjeistuksia paikannimien keruuseen. Onneksi melko varhaisessa vaiheessa huomattiin myös ulottaa keruu koskemaan kaikkia paikannimiä mukaan lukien vähäpätöisten paikkojen nimet ja sellaiset merkityksensä puolesta selvät nimet kuin Mattila, Pekkola ja Rantaniitty.
Paikannimet on aina ollut tärkeä keino, jonka avulla olemme pystyneet puhumaan paikoista, hahmottamaan luonnonmaisemaa, rakennettua ympäristöämme ja viime kädessä käsittämään koko maailmaa. Samalla paikannimet kantavat historiaa itsessään. On onni, että nimiperinnettä alettiin kerätä riittävän ajoissa – nyt sen aloittaminen olisi auttamattomasti liian myöhäistä.
Kotuksen verkkosivuille on koottu Nimiarkistosta kertova verkkonäyttely, jossa voi tutustua arkiston historiaan.
Kirjoituksen alkuperäinen nimi on 100-vuotias Nimiarkisto.