Suomen murteet

Murteet ovat saman kielen rakenteeltaan ja sanastoltaan vaihtelevassa määrin toisistaan poikkeavia muotoja, kokonaisia kielellisiä järjestelmiä. Samaan kieleen kuuluvat ne erilaiset kielimuodot, joiden puhujat ilman erityisiä opintoja ainakin suurin piirtein ymmärtävät toisiaan. Murteet siis kuuluvat johonkin kieleen.

Vanhat aluemurteet ovat olleet vallitsevana puheenpartena puhuma-alueellaan. Suomessa puhutaan monenlaisia murteita. Murteet voidaan jakaa pääryhmiin, ja pääryhmiin kuuluu useita alaryhmiä. Jaon perustana on äännehistoria, ja jaottelussa hyödynnetään myös asutushistoriallista tietoa.

Suomen murrejako

Suomessa puhuttavien murteiden pääryhminä on useimmiten pidetty itä- ja länsimurteita. Länsimurteita ovat lounaismurteet, lounaiset välimurteet, hämäläismurteet, eteläpohjalaismurteet, keski- ja pohjoispohjalaismurteet sekä Peräpohjan murteet. Itämurteita ovat savolais- ja kaakkoismurteet. Oheinen murrekartta perustuu Terho Itkosen (1989) käyttämään suomen murteiden jaotukseen.

Murteistojen pääpiirteet

Keskeinen itä- ja länsimurteita erottava piirre on yleiskielen d:n edustus. Lännessä d:n paikalla on r tai l (airat, laurat, velessä) ja idässä puolestaan kato tai puolivokaalinen siirtymä-äänne (aijat, lauvat, veessä). Tämän piirteen osalta keski- ja pohjoispohjalaiset sekä Peräpohjan murteet ovat eri kannalla kuin muut länsimurteet. Muita länsi- ja itämurteita erottavia piirteitä on listattu alla:

Äänne- ja muoto-opillisten seikkojen lisäksi länsi- ja itämurteiden välillä on sanastollisia eroja.

Länsimurteet	Itämurteet
ehtoo	ilta
suvi	kesä
vihta	vasta
en viitsi ’minua ei huvita’	en kehtaa (kehtoo ym.)
en kehtaa ’minua ujostuttaa (tehdä jtak)’	en ilkeä t. ilkiä
viruttaa	huuhtoa
älä	elä
mennä	männä

Länsimurteet

Lounaismurteet

Lounaismurteet jakautuvat pohjois- ja itäryhmään.

Lounaismurteille ominaista on eräänlainen kuluneisuus: kuiv rant, silmneol, lusk ’lusikka’; huamanu.

Sanan toisen tavun lyhyt vokaali on määräehdoin puolipitkä ja kauempana sanassa olevat pitkät vokaalit ovat lyhentyneet: kalà, täsä̀; sarò ’satoi’; leippä ’leipää’.

Muotorakenne: monikon genetiivi flikka(t)te ’tyttöjen’, omistusliitetyyppi poikas ’poikansa’, verbien si-imperfekti istus ’istui’, imperfekti sovei ~ sovè ’sopi’.

Hämäläismurteet

Hämäläismurteiden puhuma-alue on laajempi kuin perinteinen Häme: se ulottuu luoteesta Pohjois-Satakunnasta kaakkoon Kymenlaaksoon.

Hämäläismurteita voi luonnehtia länsimurteeksi, joka ei ole lounais- eikä pohjalaismurre.

Itä-Uudellamaalla, eteläisessä Päijät-Hämeessä ja Kymenlaaksossa puhuttavat kaakkoishämäläiset murteet ovat oma murreryhmänsä, jossa yleisten hämäläispiirteiden lisäksi on myös itäisiä ja kaakkoisia kielenpiirteitä.

Tunnettu hämäläismurteiden piirre on (ollut) yleiskielen d:tä vastaava ns. hämäläinen l: lählin Lahlen hohletta kohlen. Muita hämäläispiirteitä: henken, vahinkon; tuarre, vaimmo; niillä pellolla; sellaiset pikapuhemuodot kuin en sa ’en sano’; meitillä; III infinitiivin illatiivi istuun.

Lounaiset välimurteet

Puhuma-alue ulottuu Porin seudulta Länsi-Uudellemaalle.

Pohjoisosan murre on hämäläisväritteisempää, eteläosan lounaisempaa.

Länsi-Uudenmaan murteen erityispiirteitä: diftongin i:n säilyminen esim. sellaisissa sanoissa kuin punainen, luutoin ’luuton’, kotoisin;  yksikön illatiivi maahaan, suahoon; abessiivi  leiväti ’leivättä’, rahati; persoonapronominit mei, tei, hei; eräiden verbien sellaiset muodot kuin rupi ’rupesi’, täytyy hakkaa, hakkain ’hakkasi’.

Eteläpohjalaiset murteet

Murteisto on sisäisesti varsin yhtenäinen.

Murteisto on vanhakantainen, ja siinä on säilynyt monia arkaaisia piirteitä: vokaalienvälisen h:n säilyminen esim. sanoissa lamp(a)hat, nälkähinen; inessiivi mihnä, johna, tullehnani; vanhan loppukonsonantin säilyminen esimerkiksi tapauksissa kastet : kasteen; homes : hom(e)hen; i-loppuisen diftongin oikeneminen, esim. taloo; punaanen; imperfekti näkimä.

Taivutusmuotoja: menöö, tuloo; ollusia ’olleita’.

Keski- ja pohjoispohjalaiset murteet

Koillisessa ruotsalaismurteiden rajaan ulottuva ns. savolaiskiila erottaa keski- ja pohjoispohjalaiset murteet eteläpohjalaisista murteista.

Sisämaan murteet ovat savolaisväritteisiä, rannikon murteet tyypillisemmin länsimurteisia.

Kaustisen seudun murre on varsin eteläpohjalaista.

Itäisyyttä: yleiskielen d:n vastineet, esim.  tehä, mahoton, saaha (osin saaja ym.).

Muotorakenne: inessiivi täsä kyläsä (rannikolla); verbimuodot oomma : olimma.

Peräpohjan murteet

Peräpohjan murteita ovat myös Ruotsin Tornionlaakson murteet (joihin perustuu meänkieli) sekä Ruijan suomalaismurteet, kveeni.

h:n säilyminen: Ei tääläkhän senthän jokhaishen sanhan hootakhan panna!

h:n edustus vaihtelee lännestä itään: lamphaat–lamphat–lampahat.

Itäisyyttä: suet, saaha; mie, sie.

Muotorakenne: pääle, kirkola; abessiivi ruuatta, leivättä kuten yleiskielessä (useimmissa murteissa ruuata, leivätä); omistusmuodot veljesti ’veljesi’, itteksesti ’itseksesi’.

Itämurteet

Savolaismurteet

Puhuma-alue on laaja: Savo, Keski-Suomi, Pohjois-Karjala, Kainuu, osa Päijät-Hämettä, ns. savolaiskiila (Keuruun–Evijärven seudun välimurteet), sammunut Vermlannin murre.

Yleiskielen ts: mehtä : metän ~ mehän ~ mehtän, messä : mesän.

Liudennus: ol’, tul’.

Erikoisgeminaatio silimmään, paremppoo; tavunloppuisen klusiilien säilyminen, esim. mykrä, oatra.

Pitkien vokaalien diftongiutuminen (”viäntäminen”)  eri alueilla vähän eri tavoin: mua, miärä, kalloo ~ moa, meärä, kalloa.

Diftongit àorinko, pòeka  ~ aarinko, leepä.

Sananloppuisen i:n kato: sav ’savi’, kiäns, paremp.

Muotorakenne: on anta(n)na, ei otta(n)na; yks. partitiivi vasarata, parempata.

Kaakkoismurteet

Puhuma-alueena on nykyisin suppea alue Etelä-Karjalassa; luovutettujen alueiden siirtoväen murre on tasaantumassa.

Yleiskielen ts: metsä : metsän, messä : messän ym.

Ei ns. loppukahdennusta: ota pois, tule tänne, syö tämä rinkeli; useimmissa muissa murteissa otap pois jne.

Sananloppuisen n:n kato: onneto, ketuleipä; persoonapronominit mie, sie, hää, myö, työ, hyö.

Muotorakenne: sk:n astevaihtelu kosel ’koskella’, lasettelliit ’laskettelivat’; eksessiivi-sijamuoto kotont, takant.

Rajankäyntiä naapurikieliin

Entisessä Suomen Raja-Karjalassa (Salmi, Suistamo, Suojärvi ym.) puhutut murteet ovat karjalan kieltä, mutta esimerkiksi Ilomantsissa on puhuttu sekä suomen itäisiä savolaismurteita että karjalan kielen eteläkarjalan murteeseen kuuluvaa rajakarjalaismurretta. Suomen murteiden sanakirjassa on vain suomen murteisiin kuuluvia aineksia.

Inkerin kielimuodoista suomen murteita ovat Inkerin suomalaismurteet, jotka kuuluvat Suomen murteiden sanakirjaankin. Inkeroismurteet eli isuri sekä vatjan kieli eivät kuulu suomen murteisiin, vaan ovat itsenäisiä kieliä.

Meänkieli ja kveeni ovat historiallisesti suomen murteita.

Uhanalaiset murteet

Murteiden uhanalaisuuteen vaikuttaa ennen kaikkea puhujayhteisön katoaminen, joka koskee valtaosaa kaakkoismurteista.

Niin ikään vähemmistökielen asemassa olevat murteet ovat uhanalaisia. Vähemmistökielisessä asemassa olevia suomen murteita ovat Vermlannin ns. metsäsuomalaisten suomalaismurre (hävinnyt), Ruotsin Tornionlaakson murteet (meänkieli), Ruijan suomalaismurteet (kveeni) ja Inkerin suomalaismurteet.

Murteiden tulevaisuus

Ennustukset murteiden häviöstä ovat olleet ennenaikaisia, vaikka murteet ovat tasaantuneet ja on syntynyt ns. aluepuhekieliä. Murrepohjaisella puheella on kuitenkin vahva asema jopa isoissa kaupungeissa kuten Turussa, Tampereella, Kuopiossa ja Oulussa.