Luin äskettäin oikeustieteen professori Matti Niemivuon teoksen Lain kirjain. Lakitekniikka ja lakikieli (Edita 2008). Kirja selvittää monipuolisesti lain laatimiseen liittyviä tekijöitä ja opastaa lainlaatijoita hyvän lakitekstin kirjoittamiseen.
Osa ohjeista on yleisiä: hyvä lakiteksti on sanastoltaan tuttua, virkerakenteeltaan yksinkertaista ja vastaa kirjoitetun yleiskielen normeja. Toiset neuvot ovat tarkempia ja koskevat jopa yksittäisiä ilmauksia.
Kirjan seitsemännessä luvussa on erityinen Lainlaatijan musta lista, jossa tekijä esittää aakkosjärjestyksessä 104 kartettavaa ilmausta sekä niille suosittelemansa vastineet. Huonoja ovat kirjan mukaan esimerkiksi ”alle”, ”astua voimaan”, ”informaatio”, ”omata”, ”tiettyä suuruusluokkaa oleva” ja ”vaikuttaa lisäävästi”. Parempia ovat ”vähemmän kuin”, ”tulla voimaan”, ”tieto”, ”jollakulla on”, ”tietynkokoinen” ja ”lisätä”.
Arvostan kirjoittajan rohkeaa ja käytännönläheistä otetta lakikielen kehittämiseen. Kielineuvojen antaminen mustan listan avulla on kuitenkin ongelmallista.
Ensiksikin listan normit näyttäytyvät helposti ainoana oikeana totuutena. Kyseessä on silti vain yksi näkökulma. Kieltä koskevat ohjeet liittyvät aina arvoihin ja asenteisiin ja muuttuvat ajan kuluessa. Monet listan ilmauksista ovat esimerkiksi saaneet viralliselta kielenhuollolta kauan sitten puhtaat paperit.
Luettelo on myös ehdoton. Vasemman palstan ilmaus on aina väärin ja oikean oikein. Todellisuudessa on usein mahdotonta antaa kaikkiin tilanteisiin sopivia kielenkäytön ohjeita.
Nykytutkijat ovat esimerkiksi havainneet, ettei paljon parjattu substantiivien paljous teekään tekstistä aina epäselvää ja huonomaineiselle ”omata”-verbillekin on joskus selvää tarvetta. Sanojen luokitteleminen hyviin ja huonoihin luo kielestä tahattoman mustavalkoisen kuvan.
Eniten minua mietityttää listassa se, ettei sen sääntöjä juuri lainkaan perustella: ”alle” on huono, ”vähemmän kuin” on hyvä, ja siinä se. − Miksi?
Lukija voi tietysti arvailla syitä itse: ilmaukset ”alle” ja ”astua voimaan” saattavat tuntua liian arkisilta lakikieleen, ”informaatio” ja ”omata” ovat vierasperäisiä, ”tiettyä suuruusluokkaa oleva” ja ”vaikuttaa lisäävästi” kuulostavat epäilemättä monesta hienostelevilta ja kapulakielisiltä.
Jos perustelut kerrottaisiin, niistä voisi keskustella. Kaikki eivät välttämättä ole ohjeiden taustalla vallitsevista periaatteista ja tulkinnoista samaa mieltä.
Perustelemattomuus voi luoda kielenhuollosta mielivaltaisen kuvan. Pahimmillaan se pönkittää sokeaa ja epäkriittistä auktoriteettiuskoa opetettuja sääntöjä kohtaan: Perusteluja ei anneta eikä vaadita. Tehdään vain, koska käsketään. Vaikka ajatus mustasta listasta voi vedota meissä jonkinlaiseen turvallisuuden, järjestyksen ja selkeyden kaipuuseen, se ei vastaa kielenkäytön todellisuutta.
Jyrkätkin näkemykset ovat usein keskustelun kannalta hyödyllisiä. Ilman perusteluja ne eivät välttämättä motivoi mihinkään. Virallinen kielenhuolto pyrkii laatimaan yleiskielen normit aina tutkimustiedon pohjalta. Jos törmää yleis- tai erikoiskielessä mielestään typerään tai vanhentuneeseen käytäntöön, siitä kannattaa ilmoittaa Kielitoimistoon. Jos muutkin pitävät tapaa hölmönä, sitä muutetaan. Virallisella kielenhuollolla ei ole mitään halua pitää voimassa vaikeita tai hyödyttömiä suosituksia.
Rakentava kritiikki ei ole uhka kielenhuollon arvovallalle. Jos kansallisen yleiskielen asema romahtaa sillä, että sen normien mielekkyyttä pohditaan, tuo asema ei ole ollut kovin erikoinen alun perinkään.
Sääntöjen pitäisi nauttia arvostusta siksi, että ne ovat järkeviä, ei siksi, että ne olisivat jotenkin pyhiä. Laaja julkinen keskustelu kielenhuollon periaatteista voisi tuoda säädellyt kielimuodot entistä lähemmäksi niitä ihmisiä, joille ne kuuluvat.