Olen viime vuosina seurustellut tiiviisti sellaisten kielimiesten kanssa kuin E. N. Setälä, E. A. Saarimaa, E. A. Tunkelo ja Lauri Hakulinen. Tosin he ovat jo ajat sitten kuolleet, mutta heillä on ollut suuri vaikutus siihen, että kielenkäytön ohjeistomme on sellainen kuin se nyt on. Useimmat heistä ovat olleet päättämässä siitä kielenhuollon eri organisaatioissa (etenkin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnassa 1928–1947).
Kirjassani olen selvitellyt nykyisten kielenhuollon suositusten taustaa: Milloin jostain ohjeesta on päätetty missä oloissa ja mihin tarpeeseen? Miksi on päätetty juuri niin eikä toisin (esim. miksi kirjoitetaan suomen kieli eikä suomenkieli)? Miten ja miksi jotain päätöstä on myöhemmin muutettu? Tärkeintä kirjassa ei siis ole lopputulos, nykyinen suositus, joskin senkin pyrin kertomaan, vaan päätösprosessi sinänsä.
Luulisi olevan itsestään selvää, että päätöksenteon pohjana ovat aina ensi sijassa kielelliset perusteet (ns. kielenmukaisuus) ja tarkoituksenmukaisuusperusteet: toimivuus, selkeys, viestivyys jne. Perusteiden selvityksessä on kuitenkin käynyt usein ilmi, että päätökseen ovat vaikuttaneet myös ryhmädynamiikan lait (tietenkin!): kuka ehdotti, kuka vastusti, ketkä asettuivat mistäkin syystä kenenkin puolelle, mihin auktoriteetteihin vedottiin ja – tärkeä näkökulma – kuinka vahvasti aiemmat päätökset vaikuttivat tekeillä olevaan päätökseen. Kielenkäytön vakiinnuttaminen oli tärkeä tavoite vielä 1900-luvulla.
Suomen kielen ohjailijat ovat saaneet sekä muilta kielentutkijoilta että myös kielenkäyttäjiltä toisinaan myös kyseenalaistavaa palautetta. On kysytty, kuka ylipäätään saa määrätä kielenkäytön asioista. Miksi jollain kielilautakunnalla tai kielitoimistolla on tällainen oikeus? Kuka sen on antanut? Onko kielenkäytön ohjeista päättävillä suurempi viisaus kuin muilla? Näin jaksoi kysyä vuosikymmenestä toiseen etenkin kielenhuollon päätöselimistä syrjäytetty kielimies Lauri Kettunen.
Kettunen sai aikaan hämmennystä mutta nykynäkökulmasta katsottuna myös tärkeää keskustelua, ja eräät hänen vastaehdotuksistaan on myöhemmin hyväksytty ohjeiksi. Suomen kielen professori Pentti Leino herätteli periaatekeskustelua Virittäjässä 1990-luvun alussa toteamalla tarkastelemistaan kielenhuollon päätöksistä, että niissä on tehty hyviä mutta myös huonoja ratkaisuja. Niitäkin on myöhemmin korjailtu. Kielenkäyttäjien mielenilmaisuista mainittakoon muusikko Kari Rydmanin railakas mielipidekirjoitus ”Oikeakielisyys ja kieliterrori”, jossa hän 1960-luvun alussa valitti ”essän” ääntämisen muuttamisesta ”ässäksi”.
Kielenkäytön päätösten tarkastelussa on myös käynyt ilmi, ettei kaikkia ohjeita suinkaan ole laadittu kielimiesten pöydissä. Hyvä esimerkki on kuuluisa ohje ”alkaa tehdä”, joka näyttää muotoutuneen vähitellen 1800-luvun loppupuolen kieliopeissa. – Äskettäin tehty päätös siitä, että myös ”alkaa tekemään” hyväksytään, ja etenkin tästä aiheutunut vahva vastareaktio ovat puolestaan osoitus siitä, että monet kielenkäyttäjät haluaisivat edelleen ohjeita, joissa kysymykseen on vain yksi oikea vastaus.
Kirjassani ”kielimiehet” seikkailevat kielenhuollon toimissa 1980-luvulle saakka, vaikka Kotikielen Seuran sääntöjä muutettiin jo 1886 niin, että jäseneksi ottamisen peruste, ”mies”, muutettiin sukupuolineutraaliksi ”harrastajaksi”. Ensimmäinen nainen, suomen kielen professori Päivi Rintala, kelpuutettiin kielenkäytöstä päättävien joukkoon, suomen kielen lautakuntaan, vasta 1981. Nykyisin siinä on naisenemmistö, niin kuin kielenhuollossa muutenkin.