Sukukielten näennäinen samanlaisuus voi tietyissä konteksteissa olla hyvinkin koomista. Virolainen voi huoletta todeta, että turistid sammuvad linnas, mutta suomalaisturistia lausuma luultavasti huvittaisi (ehkäpä jonkin omakohtaisen, kostean lomamuiston vuoksi). Tosiasiassa lauseen turistit eivät sammu kesken linnavisiittinsä vaan epädramaattisesti käveleskelevät kaupungilla.
Viron alkeita tuntevalle yhtä kuluneita esimerkkejä samasta ilmiöstä ovat muun muassa sanat piim ja pulmad. Piim ei lystikkään viekkaasti merkitsekään ’piimää’ vaan ’maitoa’. Pulmad-sanalla ei puolestaan ole mitään tekemistä pulmallisuuden kanssa, vaan sana tarkoittaa ongelmattomasti ’häitä’. Ilmiö paitsi viihdyttää kyseisten kielten puhujia myös kiinnostaa tutkijoita, ja siksi sille on vakiintunut nimikin, petolliset ystävät.
On luonnollista, että harhaanjohtavilla yhtenevyyksillä leikittelevää kielihupailua harjoitetaan esimerkiksi kahvipöytäkeskusteluissa: ”tuttu tilasi Tallinnassa kahvin kanssa viinerin mutta saikin nakkia, haha”. Jos kyseinen huumorin laji halutaan todella pitää hyvinvoivana, sitä tulee silloin lihottaa ja jalostaa. Silenevad kortsud (’rypyt’) kieltämättä aikoinaan hihityttivät viroa osaamatonta teiniä, mutta enää niille ei jaksaisi hörähdellä. Tarvitaan uudistumista ja lisää materiaalia.
Riskialtis ystävyys
Luokaamme aluksi taustatarina petollisille ystäville. Mikä saa ystävän pettämään?
Nuo vääriksikin ystäviksi kutsutut ehtymättömien ongelmien ja vitsien lähteet ovat sanapareja, joiden erikieliset puoliskot ovat keskenään äänteellisesti läheiset. Merkitykseltään sanat kuitenkin eroavat toisistaan. Petollisista ystävistä puhutaankin monesti riski- tai pulmasanoina. Niiden syntymiseen on monia mahdollisia syitä. Viron ja suomen kohdalla tavallisimpia selityksiä ovat toisessa kielessä tapahtunut merkityksen muuttuminen tai äännekehitys sekä lainaaminen vieraasta kielestä.
Alun perin termi petolliset ystävät (i falsi amici, false friends) on peräisin Christoph Schwarzelta, joka on vertaillut indoeurooppalaisia kieliä ja havainnut, että näennäisen samantapaiset sanat johtavat usein virheisiin puhuttaessa vierasta kieltä. Riskisanat ovat kielenoppijan kannalta haasteellisia, ja esimerkiksi moniin viron kielen oppikirjoihin on koottu luetteloita tavallisimmista vääristä ystävistä.
Maasika otsassa?
Maasikad ja metsmaasikad lienevät entuudestaan monelle suomalaiselle (liköörin ystävälle) tuttuja. Kyseessähän eivät ole metsässä mönkivät maasiat, vaan mansikat ja metsä- eli ahomansikat. Sanassa maasikas alkuperäinen tavunloppuinen n on vokaalistunut s-äänteen edellä: virossa kyseinen äänteenmuutos on tapahtunut täysin säännönmukaisesti (esim. kynsi > küüs, länsi > lääs, kansi > kaas).
Sen sijaan vieraampi rakenne suomalaiselle saattaa olla viron otsas olla, jolla on siten potentiaalia kahviseurueen viihdykkeeksi. Erikoisen vinksahtaneita mielleyhtymiä kuulijalle voisi aiheuttaa vaikkapa huokaus kurat, maasikad on otsas. Kuraa ja maasikoja otsassa? Ei aivan, vaan pikemminkin ’perhana, mansikat ovat lopussa’. Viron ots on monikäyttöisyydessään lähellä suomen päätä: kummallakin on ruumiinosan lisäksi ’kärjen’, ’loppukohdan’ ja ’lopun’ merkitykset.
Viron hallitus ei kurista
Edetään seuraavaksi askel poliittisempaan suuntaan: otetaan tarkasteluun kuristava hallitus. Suomessa sanapari sopii perin sulavasti yhteen, kun taas virossa moinen asetelma on autuaan mahdoton. Mistä näin ratkaiseva ero johtuu?
Hallitus on kirjoitusasultaan identtinen suomessa ja virossa, mikä on omiaan lisäämään sen humoristisuutta. Ääntäminen kuitenkin tapahtuu virossa pehmeämmin: l-äänteet liudentuvat j-sävyisiksi ja t on puolipitkä(siis karkeasti [hal´l´ittus]).
Merkitykseltään taas virolainen hallitus nivoutuu avoimen hallitsemisen sijaan mikroskooppisempaan toimintaan, nimittäin mikrosieniin ja sieniloisiin. Vaikka tietyissä olosuhteissa sekä suomen että viron hallituksen voidaan sanoa haisevan, sanojen tarkoite on kielissä täysin eroava: viron hallitus merkitsee ’hometta’ ja palautuu adjektiiviin hall ’harmaa’ (joka ei ole suomen murteillekaan vieras).
Vaikka homekasvustot omalla tavallaan elollisia ovatkin, niin kuristamaan niistä ei silti taida olla, kummallakaan kielellä. Jos virolainen käskee kuristada, ei siis ole syytä huoleen taikka väkivaltaan. Sen sijaan kannattaa tarttua lähimpään vesilasiin ja huuhdella kurkkuaan kurlaamalla.
Molemminpuoliset kaksimielisyydet
Kun puhutaan petollisista ystävistä ja sukukielillä leikittelevästä huumorista, ei pidä unohtaa kaksimielisyyksien olennaista roolia – onhan riettailla arvoituksilla ja muilla rivouksilla kunnioitettavan pitkä historia kummankin maan kansankulttuurissa. Tämän tradition jatkumoon sopii oivallisesti maininta Virossa harjoitettavasta perinteisestä onnenpelistä, jossa ryhdytään kaksin tai ryhmässä (miksipä ei itsekseenkin) kulli ja kirja viskama. Tuloksen kannalta ratkaisevaa on, jääkö päälle kull vai kiri.
Vitsin ydin piilee siinä, että Suomessa esiintyy aivan vastaava arpapeli, mutta se tunnetaan siveellisemmän kuuloisesti kruunan ja klaavan heittämisenä. Todellisuudessa myöskään vironkieliseen versioon ei liity mitään kolikon heittoa räävittömämpää: kull ’haukka’ kertoo vain vanhojen rahojen kuvituksesta, ja kovasti suomen kirjaa muistuttava kiri merkitsee ’kirjoitusta’, tässä yhteydessä kolikon numeropuolta.
Lopuksi on vielä muistutettava suomalaislukijoita, että petollinen ystävyys on tietenkin molemminpuolista. Eräät viattomat suomen sanat saavat vastaavasti vironpuhujan tirskumaan, ainakin jos tällä sattuu olemaan kaksimielisyyteen taittava huumorintaju. Jos suomessa sanotaan miehellä olevan tyrä, tilanne on aina jossain määrin ikävä; virossa taas türa kuuluu kyseisellä sukupuolella niin sanotusti vakiovarusteluun.
Lähteet
Alvre, Paul & Vodja, Raul 1995: Pulma poikineen. Virolais-suomalainen vertailusanakirja. Helsinki: WSOY.
Laalo, Klaus 1992: Huvitav lugu – kiinnostava juttu. Suomen ja viron välinen sanaston riskiryhmä ja sen taustaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Remes, Hannu 1995: Suomen ja viron vertailevaa taivutustypologiaa. Oulu: Oulun yliopisto.