Hyvän ja huonon kirjallisuuden vuorovesivaihtelun hektisessä tiimellyksessä jää helposti huomioimatta ympärille jäävä valtava harmaa vyöhyke, epäkirjallisuus. Epäkirjallisuus on liian hyvää ollakseen hyvää ja liian huonoa ollakseen huonoa. Se on kesälukemiston aatelia. Epäkirjallisuuden kotimainen klassikko on tietysti Susan Kurosen (nyk. Ruusunen) Pääministerin morsian, jonka sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi pari vuotta sitten. Kiitos. Kesäisin minulle on muodostunut tavaksi aurinkoisina iltapäivinä kaataa lasi täyteen omenalimonadia ja avata PM jostain random kohdasta. Lempikohtani on se kun Suski ja Masa syövät Masan lahjaksi saamaa kylmäsavustettua lohta ja ”tietysti sitä jo tutuksi tullutta uuniperunaa. Sunnuntai saapui liian pian.” Ai että tulee taaskin vesi kielelle.Tämän kesän epäkirjalliseksi kohokohdaksi on hyvää vauhtia muodostumassa David Lynchin Catching The Big Fish. Sitäkin voi huoleti selailla sieltä sun täältä. Lynch on elokuvantekijä, auteur, mutta en olisi uskonut, että hän on epäkirjailijana näin suvereeni. Kirjaa kuten myös aurinkoisia iltapäiviä on vielä kosolti jäljellä, mutta jo nyt takaraivooni on syöpynyt lähtemättömästi se kohta jossa David kertoo kuinka Fellini oli jokseenkin viimeisillä voimillaan kehunut Elefanttimiestä ja sunnuntaina hän oli poissa. Ai että. Epäkirjallisuuden lukemiseen ei tarvita edes mitään camp-henkeä, sillä käsillä on koko ajan ruumis ja veri. Nyt on juhannus, ja juuri parahiksi on kauppojen hyllyille ilmestynyt Pääministerin morsiamen aristokraattista asemaa jo etukäteen hätyyttelevä Testamentti, kirjoittajana Tony Halmeen haamu. Nyt sitä omenalimonadia!
Epäkirjallisuus ja kesä
Suomen Kesä on tunnetusti huonon kirjallisuuden vilkkainta sesonkiaikaa. Dostojevskit jäävät ikään kuin vahingossa kaupunkiasuntoon, mutta onneksi huoltoasemalta löytyy Harlequin-romantiikkaa. Tämä on miehen, vaimon, Jumalan ja Väyrysen välinen sanaton kassakaappisopimus.