Linnunradan käsikirjassa liftareille ihmetellään ihmisten tapaa toistella sellaisia täysin itsestään selviä asioita kuten ”kaunis ilma tänään” tai ”oletpas sinä pitkä”. Huulten liikuttelua, jolla on täysin muu tarkoitus kuin välittää informaatiota. Sellaistahan keskustelu ja ääneen ajatteleminen on.
Kaikenlainen höpöttäminen täyttää ilmatilaa ja antaa aivoille prosessointiaikaa. Keskustelu rullaa hyvin. Dialogi näyttäytyy rikkinäisenä – kysymystä ei välttämättä seuraa vastaus, ainakaan heti – mutta rikkinäisyys ei ole negatiivista. Päinvastoin, se tekee kommunikaatiosta elävää ja inhimillistä.
Ostaisin!
Tällainen dialogi elää ja voi hyvin myös digiympäristössä. Siellä se joskus oikein korostuukin, koska se jää ruudulle jälkipolvien ihmeteltäväksi.
Eräässä Facebook-ryhmässä oli myynnissä upea, massiivinen kirjahyllykokonaisuus. Todella massiivinen, sellainen että se ei ihan joka olohuoneeseen mahdukaan. Mistäkö tiedän? Kaikki kertoivat sen.
Sairaan upea! Ostaisin jos olisi tilaa!
Upea, tila vain uupuu!
Hieno, mutta ei valitettavasti mahdu meidän taloon!
Eihän ihailulla laskuja makseta, mutta kokonaisuus löysi lopulta ostajansa. Jos algoritmeja miettii, niin ihailu pitänee julkaisua pinnalla päivitysten virrassa, ja onhan tuollainen turina myös yhteisöllistä.
Hauki on kala
Jos myyjä on yksityinen ja käteiselle olisi käyttöä, saattaa ihailu aiheuttaa hampaiden kiristelyä. Yhdeksäntoista uutta kommenttia julkaisussa ja... luu käteen.
Ja olisipa aina edes kyse ihailusta. Välillä näkee aika mielenkiintoisia kommentteja:
Liian iso meidän keittiöön.
Viime vuonna myytiin tällainen pois.
Meillä on koira niin ei olisi meille hyvä.
Ajatukset ovat pyrkineet pois päästä. Päässeetkin. Huonekalukaupassa tai autotallikirppiksellä aivan luontevaa small talkia, mutta verkon yksisuuntaisessa kommenttivirrassa irtonainen faktakokoelma.
Ajatukset tykkäävät siitä, että niitä ajatellaan. Ei muuta kuin kovaa ajattelua!