Hyvä Veli Christfrid
Pelkäänpä, että tulen tänään aiheuttaneeksi Sinun tomumajallesi monta pyörähdystä siellä Rantsilan kirkonlattian alla. Mutta johan Sinä olet levännyt rauhassa 225 vuotta.
Suo ensinnäkin anteeksi, että puhuttelen Sinua näin tuttavallisesti, vaikka minun olisi kohteliasta aloittaa tämä kirje paljon muodollisemmin, Korkeastikunnioitettu Hyvinoppinut Herra Kappalainen tai jotain siihen suuntaan. Mutta 2000-luvulla saman alan ihmiset voivat heti olla sinut. Sovitaanko siis, että vaikkemme olekaan tehneet sinunkauppoja, voimme silti olla veljiä ja sisaria näin sanakirjantekijöiden kesken? (Lupaan, etten yritä kutsua Sinua Krisuksi.)
Kävi tässä niin, että minua, viimeksi tullutta sanakirjantoimittajien joukossa, pyydettiin kertomaan Sinun elämäntyöstäsi radiossa. (Olet varmaan päässyt perille radiosta ja muista 1800- ja 1900-lukujen keksinnöistä. Johan sinun elinaikanasikin osattiin hyödyntää elektrisiteettiä halvauspotilaiden hoidossa.)
Mielelläni sen teinkin, sillä kunnioitan uutteruuttasi ja sitkeyttäsi. Miten kykenit muutamana 1780-luvun vuotena julkaisemaan kirjan toisensa jälkeen: arvoitus-, satu- ja runokokoelmat, Mythologia fennica -hakemiston, Maamiehen huone- ja kotiapteekin ja Eläinten tautikirjan – ja vielä rakennuttamaan Rantsilaan kirkon? Ennen kaikkea, kuinka ihmeessä ehdit ja jaksoit koota ja kirjoittaa käsin 1 500-sivuisen sanakirjan?
Sillä samoina vuosina, joina teit väsymättä kirjojasi, hautasit lapsiasi yhden toisensa jälkeen ja lopulta Magdalena-vaimosikin. Ehkä tuo paljo kirjantekeminen edustikin Sinulle jotain pysyvää: vaikka jouduit hyvästelemään niin monet omaisesi, sanat jäisivät jäljelle ja kantaisivat yli sukupolvien ja vuosisatojen? Siksikö ahkeroit Lampelan kappalaisenpuustellin yliskamarissa vuodesta toiseen, kunnes kuolema korjasi Sinutkin?
Kunpa voisimme jutella! Kuulisin kovin mielelläni, mitä Sinä ihan oikeasti ajattelit suomen sukukielistä. Uskoitko tosiaan, että suomi olisi Raamatun alkukielten suurta sukua, vai otitko semmoiset sanavertailut mukaan sanakirjaan vain perusteellisuuttasi, oppineisuutesi osoittamiseksi? Saisit myös selittää aika monta sanaa, jotka ovat jääneet hämäriksi meille 2000-luvun ihmisille. Minä puolestani voisin huvittaa Sinua kertomalla, mitä uusia merkityksiä 1700-luvun sanat ovat sittemmin saaneet. Olisitko arvannut, että häikkä ei tarkoita enää hälinää ja meteliä vaan häiriötä ja sekaannusta?
Entä mitä mietit siellä taivaallisissa asuinsijoissa, kun Turun akatemia lunasti käsikirjoituksesi kirjastoonsa 66 riikintaalerilla 72 killingillä? Olihan se neljä kaupunginkasöörin vuosipalkkaa, mutta menikö sittenkin liian halvalla? Ja ajatella, mitä kirja-aarteita Suomen kansa menettikään Turun palossa 1827! Kustaa Renvallille saamme molemmat olla kiitollisia siitä, ettei hän oman sanakirjansa valmistuttua kiirehtinyt palauttamaan käsikirjoitustasi kirjastoon. Muuten elämäntyösi olisi palanut poroksi.
Opettamisesta ja kansanvalistuksestakin meillä varmasti riittäisi juttua. Kirjoitithan Suomalaisten arvoitusten esipuheessa, että arvoitusten avulla nekin jotka on hitaammat älyämään, ja kehnot kirjamiehet ja huonot lukiat, erinommattain lapsi wäestä ja nuorista tulisit haukutelluxi ja yllytetyxi wähintänsäkin näitä haluisemmasti lukemaan, nijnkuin lystin wuoksi ja huwiksi, ja nijn huomahtemata oppisit kirjaa lukemaan. Olen ehdottomasti samaa mieltä! Vain lukemalla oppii, kuinka sata sataa, tuhat tuhatta, makaa kahden tammen lastun wälisä. Yhdellä ainoalla kirjan aukeamalla, eritoten Sinun sanakirjasi, on sata sataa sanaa ja tuhat tuhatta kirjainta. Vaikka viime vuosina kirja, sen bladit ja präntti ovat saaneet rinnalleen monia uusia tapoja välittää ja säilyttää tietoa, uskon, että kirjan arvo säilyy näissä maailman melskeissä.
Suothan siis anteeksi, jos tänään radiossa jossakin kohtaa erhetyn – hyvää kuitenkin tarkoitan. Ja kun ensi kerran ajan Lappiin, lupaan pysähtyä Rantsilassa ja käydä katsomassa kirkkoasi.
Alati nöyrä sisaresi
Elina Heikkilä
Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja