Olen tässä lukenut joulukuusen alla lukuisia raportteja. Syksyn kotimaista uutuuskirjallisuutta on pidetty aika ahdistavana tai apeana, joten valitsin luettavakseni vaihteeksi jotakin lystimpää.
Raportteja olivat kirjoittaneet opiskelijat, jotka syksyn lopuksi ottivat ensituntumaa suomen kielen opettamiseen toisena kielenä – siis alaan, joka tuttujen kesken on äskakkonen (S2) vaan.
Kaikkien kolmenkymmenen untuvikon tehtävänä oli havainnoida viittä oppituntia sekä olla samalla aina tilaisuuden tullen mukana esimerkiksi keskusteluharjoituksissa. Tarjolla oli vasta-alkajien kotoutumiskoulutusta, edistyneiden suomenoppijoiden projektityöskentelyä sekä monenlaista siltä väliltä. Tunneilla oli käsitelty niin pullonpalautuskoneen näyttöön tulevia tekstejä kuin YLE:n lakkouutisointiakin - verbityyppejä ja partitiiviakaan kaihtamatta.
Raporttien lukeminen oli mukavaa kuin elo Melukylässä, koska kaiken analyyttisen pohdinnan ja oppimisteoreettisen pyörittelyn katkaisi tuon tuostakin jokin myönteisten tuntojen tilitys.
”Luokassa oli joka kerta hauskaa, ja kaikki näyttivät pitävän opetuksesta, mikä poikkeaa huomattavasti omista opiskelukokemuksistani.”
”Oli hienoa huomata, kuinka monipuolista ja motivoivaa S2-oppiminen ja -opetus voi olla.”
”Riemastuin kurssin aikana siitä, että taisin löytää juuri itseäni kiehtovan alan opetuksen parista: maahanmuuttajakoulutuksen.”
Raporteissa toistui myös ilmaus ”olin todella hämmästynyt” (mutta ei ”säikähtäin”). Se, mikä eninten näytti hämmästyttäneen, oli kurssilaisten nopea edistyminen, rohkeus käyttää suomeaan ja valmius ymmärtää normaalitempoistakin puhetta jo varhain. Samoin opettajien taito kääntää virheet huviksi ja hyödyksi oli monen silmissä ihme: nykyisessä kielenopetuksessa virhe ei enää olekaan häpeä!
Kyllä touhun työläyskin silti tunnustettiin. Opetusryhmät ovat heterogeenisia, tarpeet ovat yksilöllisiä, oppimiskulttuurit törmäävät, ja osa porukasta ei ota oppiakseen. Mitä ihmettä korjata, keneltä, milloin ja miten? Kuinka tunnistaa hiljaisten osaaminen? Edetäkö yleisyys- vai yksinkertaisuusjärjestyksessä? Miten autenttisuus, funktionaalisuus ja muut ylevät opit saadaan toteutumaan käytännössä? Entä kannattaako opetuksessa käyttää tukena englantia, jos kurssilaiset osaavat sitä kohtuullisesti?
No, syntyy niitä ongelmia englanniksikin, kuten eräällä tunnilla kerrottiin käyneen:
– Mihin haluaisit matkustaa?
– Norway.
– Et mihinkään, nowhere, okei.
Jokainen kielenoppija haluaa kuitenkin päästä jonnekin. Joku kurssilainen oli iloinnut kovasti, kun viimein oppi kuulemaan ja sitten tuottamaankin etu- ja takavokaalin eron. Toiselle oli tärkeää saada selville, mikä ero on siinä, toivotetaanko bussissa hyvää vai turvallista matkaa.
Hyvää ja turvallista matkaa vuonna 2011 nyt joka tapauksessa ja joka iikalle! Itse siirryn vaihteeksi taas tutkimuspainotteisiin tehtäviin, mutta opiskelijoita ja heidän raporttejaan saattaa toden totta tulla ikävä.
Virikkeeksi: Miten selittäisit vaikkapa joka iikka -ilmauksen käyttötavan, jos joku suomea opetteleva sitä kysyisi? Miten joka iikka eroaa joka tyypistä, joka jepestä ja jokaisesta henkilöstä? Mitä taajuuslaskurit ja sanakirjat kertovat/eivät kerro? Niinpä niin.