Professori E. N. Setälä esitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kokouksessa 12.2.1896 ohjelman suomen kielen sanavarojen keräämiseksi. Ohjelman mukaan oli määrä toimittaa kolme sanakirjateosta: yleiskielen sanakirja (myöhemmin Nykysuomen sanakirja), vanhemman kirjakielen sanakirja (Vanhan kirjasuomen sanakirja) sekä kansankielen sanakirja (Suomen murteiden sanakirja). Kansankielen sanakirjassa oli tarkoitus esittää kaikki murresanat, jotka vain saataisiin kokoon, esitellä niiden eri murteissa esiintyvät muodot ja maantieteelliset levikit sekä valaista niiden käyttöä esimerkein.
Setälän sanakirjaohjelmaa on totuttu pitämään Suomen murteiden sanakirjan lähtökohtana, vaikka jo vuonna 1868 teki F. W. Rothsten SKS:ssa aloitteen kansankielen sanavarat ja puheenparret sisältävästä teoksesta, ja A. A. Borenius esitti vuonna 1877 Kotikielen seurassa ajatuksen ”murteissanakirjasta”.
Setälän ehdotuksesta saakka oli sanakirjatyö kuulunut pysyvästi SKS:n työohjelmaan. Kiireellisimpänä SKS piti murreaineiston keruuta. Kaikkea sitä, mitä julkisessa keskustelussa nähtiin edistyksenä, kuten kansakouluja, sanomalehtiä, suomenkielistä kirjallisuutta, liikenteen kehitystä, teollisuutta, muuttoliikettä ja kaupungistumista, pidettiin murteiden säilymiselle haitallisena.
Sanastonkerääjien oppaaksi seura teetti vuonna 1899 maisteri E. A. Ekmanilla (Tunkelo) yksityiskohtaisen, yli 600-sivuisen keräilysanaston, jonka pohjana käytettiin Lönnrotin Suomalais-ruotsalaista sanakirjaa ja eräitä muita murretutkimuksia. Samasta vuodesta alkaen seura aloitti aineistonkeruun lähettämällä säännöllisesti suomen kieltä opiskelevia ylioppilaita eri puolille maata taltioimaan murresanoja kansan suusta. Setälän arvion mukaan aineistonkeruu sanaluettelon avulla ”kullakin tutkima-alueella viepi viikkoja, jopa kuukausiakin”, mikä kuitenkin osoittautui jo ensimmäisen kesän pioneerityön jälkeen epärealistiseksi arvioksi.
Ylioppilaiden lisäksi joukko sanastonkeruusta kiinnostuneita kansalaisia lähetti SKS:lle pieniä sanakokoelmiaan ollakseen mukana tässä tärkeässä kansallisessa työssä. SKS:n vuosikertomuksen mukaan vuoteen 1913 mennessä sanalippuja oli kertynyt 644 000–645 000 kappaletta, mutta keruutyön katsottiin olevan vasta alussa. (Nykyisessä Suomen murteiden sana-arkistossa on yli 8 miljoonaa murresanatietoa noin 400 000 sanasta.)
Näin hitaasti keräys ei saa jatkua
Helmikuussa 1914, professori E. N. Setälän täyttäessä 50 vuotta, kirjoitti suomen kielen yliopisto-opettaja, maisteri Artturi Kannisto Kotikielen seuran aikakauslehdessä Virittäjässä: ”Jollei siis työvoimia lisätä, niin työhön kuluu vuosikymmeniä. Mutta näin hitaasti keräys ei millään ehdolla saa jatkua. Jos kansankielen sanakirjasta on mieli saada mahdollisimman hyvä, niin aineksien keruu on kiireimmiten suoritettava.” Kanniston arvion mukaan sanastollisesti toisistaan eroavia murrealueita oli ainakin sata – tässä vaiheessa nykyinen murrealuejako haki vielä muotoaan – ja kerääjiä liian vähän.
Kannisto katsoi, että pätevän työvoiman puolesta keruuta voitaisiin nopeuttaa, sillä keruutyöhön kykeneviä, ”riittävän foneettisen valmistuksen” saaneita suomen kielen opiskelijoita oli yliopistoissa ilahduttavan paljon. Hän toivoi keruutyötä voitavan tehdä aiempaa enemmän lukukausien aikana. Tähän saakka ylioppilaat olivat tehneet murresanatiedusteluja etupäässä kesäkuukausina, mutta kielimestareita eli kouluja käymättömiä ja ikänsä samalla alueella asuneita vanhuksia olisi helpompi saada haastateltavaksi talvella kuin kesäkiireellä.
Kanniston mukaan sanalistojen mekaaninen läpikäyminen ei ollut riittävän hyvä aineistonkeruumenetelmä. Monet kerääjätkin olivat sitä mieltä, että yksitoikkoisesti sanasta sanan etenevä kysely ei tuottanut kovin luotettavia tuloksia. Parempaa aineistoa saataisiin kielenoppaita aihealueittain haastattelemalla ja spontaania puhetta taltioimalla. Tällöin sanastonkerääjä ei tarjoaisikaan kielimestarilleen valmista sanaa vaan aihepiirin, esineen, käsitteen, asian, tekemisen tms., jolle kielimestari sitten omasta murteestaan löytäisi ilmaisun.
Ehdotuksia keruutyön pelastamiseksi
Sanastonkeruun rahoittamiseksi SKS:ssa perustettiin Kanniston aloitteesta Suomen kansankielen sanakirjarahasto. Säätiövaroilla oli tarkoitus palkata pysyviä kerääjiä, ja kertyvä aineisto olisi myös hyvä perusta väitöskirjalle tai muulle tutkielmalle. Pidempiaikaisista kerääjistä kehittyisi oivallisia kansankielen sanakirjan toimittajia.
Rahastolla oli kuitenkin huono onni: kesällä 1914 syttynyt maailmansota ja sen myötä kiristyneet taloudelliset olot vähensivät varainkeruun onnistumisen mahdollisuuksia, ja useimmat varainkerääjiksi lupautuneet laiminlöivät tehtävänsä kokonaan.
Helmikuussa 1916 virisi uudelleen kysymys keruutyön pelastamisesta. Ehdotettiin kannatusyhdistystä tai useampivuotisia kannatussitoumuksia rahoittajille. Esitettiinpä sellainenkin ehdotus, että Kansankielen sanakirja tarjotaan tilattavaksi ja aineistonkeruutyö rahoitetaan kerätyillä ennakkomaksuilla.
Lopulta päädyttiin osakeyhtiömuotoon: sanakirjarahasto laajeni Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiöksi, joka otti SKS:n sanakirjaohjelman kokonaisuudessaan toteuttaakseen. Samoihin aikoihin murteenkeruumenetelmiä monipuolistettiin.
Reippaan alun jälkeen, jatkuvien epänormaalien olojen vallitessa vuonna 1917 sanakirjaosakeyhtiön toiminta ymmärrettävästi hiljeni. Kansalaissodan aikaan henkiset ajanvietteet jäivät vain harvoille mahdolliseksi. Sopivia sanastonkerääjiä oli vaikea löytää, koska suomen kielen opiskelijoiden määrä oli huomattavasti vähentynyt, ja harrastelijakerääjien jälki oli usein puutteellista ja epätasaista.
Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiön taloudelliset mahdollisuudet ehtyivät sodanjälkeiseen inflaatioon, ja hanke osoittautui ylivoimaiseksi yksityisille rahoittajille. Työn jatkajaksi perustettiin vuonna 1924 valtion varoin toimiva Sanakirjasäätiö. Myös keruutyö organisoitiin uudelleen: kerääjiksi kiinnitettiin kielitieteellisen koulutuksen saaneita henkilöitä, jotka järjestelmällisesti ja ympärivuotisina työntekijöinä paneutuivat keruupitäjänsä murteeseen.
Lähteet
Häggman, Kai (2012). Kaikki sanat kaikista pitäjistä. Sanojen talossa – Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan, 74–90. Helsinki: SKS.
Kannisto, Artturi (1914). Kansankielen sanakirjatyö on saatettava päätökseen. Virittäjä, 121–127. Helsinki: Kotikielen seura.
Sanakirjan historiaa. Suomen murteiden sanakirja. 2011–2017. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 30. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus.
Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aineista. 1915–1919. Neljäs jakso, osat 15–19. Helsinki: SKS.
Vilppula, Matti (1976). Murresanakirjan etäistä taustaa. Teoksessa Tuomi, Tuomo (toim.): Sanojen taivalta: puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa, 67–70. Helsinki: SKS.
(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)