Äikkää vai SUKkia?

Aiemmin koulussamme sekä oppilaiden että opettajien lukujärjestyksissä on ollut merkintöjä AI tai STK. Lyhenteiden takaa paljastuvat oppiaineen eri oppimäärien nimet: äidinkieli ja kirjallisuus sekä suomi toisena kielenä. Nykyään lukujärjestyksessä ei näitä enää näe, sillä nämä on korvannut SUK eli oppiaine nimeltä suomen kieli ja kirjallisuus.

Viime lukuvuoden alussa oppilaat ihmettelivät ääneen: ”Vitsi mä mietin aamulla pitkään, mitä mulla siis on, kun mulla on tänään SUKkia!” ja ”Eikö meillä oo tässä jaksossa ollenkaan äikkää?” Yleisesti oppiaineesta käytetään lyhennettä ja lempinimeä äikkä, kuten tässäkin blogissa tehdään, mutta hämmästyttävän usein virallisissa yhteyksissäkin vastaan tulee vielä oppiaineen vanhentunut ja vain yhteen oppiaineeseen keskittyvä nimi äidinkieli.

Kieltä, kirjallisuutta, viestintää ja draamaa

Oppiaineen nimestä on käyty ja käydään jatkuvasti keskustelua. Kirjallisuus lisättiin oppiaineen nimeen parisenkymmentä vuotta sitten. Oppiaineen nykyisestä nimestäkin keskustellaan. On esitetty esimerkiksi, että viestintä-sanan tulisi olla oppiaineen nimessä mukana, niin keskeisessä asemassa media-asiat nykyopetussuunnitelmissa äidinkielen ja kirjallisuudenkin oppiaineessa ovat.

Draamaa puolestaan on välillä esitetty omaksi oppiaineekseen, mutta ainakin toistaiseksi draamaa opiskellaan pitkälti osana äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelua. Se ei kuitenkaan näy oppiaineen nimessä.

Suomen kieli ja kirjallisuus -oppiaineen nimessä nousee esiin Suomen muuttuminen monikielisemmäksi ja -kulttuurisemmaksi: suomalaisissa peruskouluissa ja muissa oppilaitoksissa on koko ajan enemmän opiskelijoita, joiden äidinkieli on joku muu kuin suomi. Näiden opiskelijoiden suomen kielen opiskelu voi tapahtua myös kokonaan äidinkieleltään suomalaisten opiskelijoiden kanssa samoilla oppitunneilla, jolloin he eivät ole oman äidinkielensä oppitunneilla.

Oppiaineopiskelua vai monialaisia ratkaisuja?

Nykyisessä oppiaineen nimessä korostuvat kielitieto ja -taito sekä kirjallisuus. Äidinkielenopettajain keskuudesta on noussut myös esitys nykyisen oppiaineen jakamisesta kahdeksi eri oppiaineeksi. Syvimmältään oppiaineen nimestä keskusteltaessa keskustellaan siitä, mitä pitäisi opettaa, missä määrin sekä missä asioissa oppiaineen painopiste on ja tulisi olla. Eivät ihan vähäpätöisiä asioita.

Yleinen kokemus oppiaineemme opettajien keskuudessa on, että opetussisällöt paisuvat paisumistaan jokaisen opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä. Paljon uutta sisältöä tulee lisää, mutta mitään vanhaa ei samassa suhteessa jää pois. Kun vertaa nykyisessä opetustyössä käytettäviä äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoja niihin, joiden avulla itse yläkoulussa 1990-luvulla oppiainetta opiskelin, ero on melkoinen.

Oppituntien määrät lukujärjestyksissä eivät järin ole nousseet oppiainesisältöjen monipuolistuessa ja syventyessä. Muistelen, että omina yläkouluaikoinani 90-luvun alussa äikkää opiskeltiin usein puolikkaan luokan kokoisessa opetusryhmässä. Nykyisin äikän jakotunnit ainakin yläkoulussa tuntuvat ikävä kyllä olevan eksoottista herkkua, vaikka opetusryhmissä on usein mukana suomea toisena kielenä opiskelevia ja muita, jotka tarvitsevat erityistä huomiointia niin tehtävissä, kokeissa kuin arvioinnissakin.

Oppiainerajat ylittäviä asiakokonaisuuksia eli monialaisia ilmiöitä suunniteltaessa tavoitteena taisi olla riipiä pois eri oppiaineiden päällekkäisyyttä. Kävi kuitenkin myös niin, että yksittäisten oppiaineiden oppisisältöjä laajennettiin. Edelleen esimerkiksi kuvallista viestintää opiskellaan sekä kuviksen että äikän tunneilla – kaiken muun oppisisällön lisäksi.

---