Riitta Korhonen
Hänelläkin on oikeus olla sinä ja minä
Tämä hän-käytäntö konkretisoituu joskus esimerkiksi jatkokoulutus- tai jatkohoitopaikkaa koskevissa neuvotteluissa, jollaisissa käsitellään koulutettavan tai erityishoitoa tarvitsevan ihmisen asioita. Läsnä tuollaisessa neuvottelussa on tarvittavia asiantuntijoita, puheena oleva ihminen itse sekä hänen huoltajansa (kun kyseessä on lapsi tai nuori), lapsensa (kun kyseessä on vanhus) tai puolisonsa.
Se läsnä oleva ihminen, jonka tilasta ja tulevaisuudesta puhutaan, on neuvottelussa siis usein hän. Joskus tilanne on sellainen, että vaikka hän on läsnä ja ajatteleva, ymmärtävä ja kommunikaatiokykyinen, hänen ylitseen ja ohitseen saatetaan puhua ikään kuin hän ei olisi mukana.
Esimerkiksi kun läsnä oleva puheenaihe on lapsi, hänen ei ajatella paljoakaan ymmärtävän sitä, mitä hänestä puhutaan ja mitä hänen kohtalostaan päätetään. Mitä vanhempi lapsi tai nuori kuitenkin on, sitä vaikeampaa hänen varmasti on kuunnella läsnä olevien aikuisten puhetta hänestä, joka onkin hän itse. ”Hänellä ei ole kuin yksi kouluvaihtoehto”, toteavat opetuksen erityisasiantuntijat, ”siellä on sellaista ja tällaista; teidän lapsenne tarvitsee juuri sitä.” Puheena oleva kolmas persoona vaikenee. Hänestä riittää puhetta. Toki häneltäkin jossakin vaiheessa ainakin näennäisesti kysytään: ”Miltä tällainen tuntuisi?” Hän on kuitenkin keskustelun ytimen ja päätöksenteon ulkopuolella. ”Laitetaan hänen paperinsa sitten sinne ja sinne”, kuuluu ehdotus kärpäsen surinana läsnä olevan kolmannen persoonan korvissa.
Riittävän vanhalla ja huonokuntoisella hänellä ei välttämättä mene sen paremmin. Esimerkiksi: ”Miten äitinne vointi on teidän mielestänne täällä olon aikana muuttunut? Onko hän huonommassa kunnossa nyt?” kysyy vanhuspsykiatrisen osaston erikoislääkäri äidin aikuisilta lapsilta, jotka murhemielin katselevat äitinsä väsynyttä olemusta. ”Hän sitä ja hän tätä”, vastaavat lapset. ”Niin, hänellä on ollut sitä, ja hän on tehnyt tätä”, sanovat hoitajatkin. ”Hänellä on nyt enää vain ne ja ne vaihtoehdot”, julistaa lääkäri eikä katsokaan häneen. Puheena ja läsnä oleva kolmas persoona tiedustelee: ”Täytyykö minun vielä kauankin kuunnella tällaista?” Lääkäri puhuu hänelle ensimmäistä kertaa: ”Luulisi oman hoitoneuvottelun kiinnostavan.”
Enimmäkseen kai tällaisissa opintoja ja hoitoja koskevissa neuvotteluissa ollaan hienotunteisia. Asiantuntijat ovatkin kouliintuneita kohtaamaan monenlaisia koulutettavia, hoidettavia ja heidän läheisiään. Ohitse ja ylitse puhumisen vaara on kuitenkin keskusteluissa koko ajan läsnä. Mahdollisesti loppuelämään vaikuttavista ja kipeän henkilökohtaisista asioista puhuttaessa läsnä oleva puheenaihe saattaakin keskustelussa muuttua näkymättömäksi – myös itselleen. Miten läsnä olevalle hänelle voitaisiin taata oikeus olla sinä ja minä?
Palaa otsikoihin | 6 puheenvuoroa
Blogistin kuvaamassa keskustelussa läsnä on lisäksi henkilö, jonka asioita käsitellään eli joka on puheenaiheena mutta jonka ei oleteta itse osallistuvan keskusteluun. Hänen osallistujaroolinsa on siten toissijainen eli hänet on ikään kuin ulkoistettu pelkkään kuulijan rooliin, jolloin hän voi tuntea olonsa vieraantuneeksi. Lääkäriesimerkistä tosin käy ilmi, että hän voi halutessaan ryhtyä täysivaltaiseksi osallistujaksi ja ottaa minäpuhujan roolin.
Läsnä olevaan mutta ulkoistettuun osallistujaan viitataan keskustelussa kolmannen persoonan asemolla "hän". Tähän on ainakin kaksi hyvää syytä. Menettely kuulostaa ensinkin kohteliaalta ja "hienotunteiselta", koska se korrektia kirjakielistä jaottelua noudattaen tunnustaa puheena olevan ihmisyhteisön jäseneksi. Puhekielinen "se" tuntuisi ehkä tylyltä ja usein liikaakin ulkoistavalta.
Toiseksi "häneen" viittaavat lausumat esitetään ikään kuin puheena olevan omina päätelminä, jos hän kykenisi ne artikuloimaan. "Pannaan minun paperini sinne ja sinne." "Minulla on enää vain nämä vaihtoehdot." Menettelyä tukee puhekielinen käytäntö, jossa "hän" sana esiintyy pääasiassa juuri epäsuorassa ja eläytymisesityksessä.
Kielellisesti kaikki näyttäisi siis olevan kunnossa. Kullakin roolilla on keskustelutilanteessa oma edustimensa. Blogistin vaatimus kohdistuukin itse asiassa siihen ettei tuollaista roolitusta saisi ylipäänsä tehdä vaan keskustelu pitäisi aina viime kädessä redusoida kahdenväliseksi. Vaade tuskin toteutuu, kun on löydetty täsmällisiä keinoja mutkikkaampien keskustelutilanteiden hoitelemiseen.
Riitta tosin näyttää hyväksyvän analyysini ulkoistetusta osallistujasta ("Hänet on konkreettisesti ulkoistettu tilanteesta - -") ja kielellisen korjauksen lisäksi hän ehdottaa 'vuorovaikutuksellista'. Tällä hän tarkoittanee samaa kuin Ulla puhuessaan 'ruumiinkielestä, kuten katseen suuntaamisesta'.
Ulla sen sijaan ilmoittaa kategorisesti, ettei tässä ole tarpeen "kehitellä mitään ihmeellisiä systeemejä", vaikka hän tietää hyvin, että kolmannen persoonan asemoista viittaamassa keskustelun osallistujiin on 'kehitelty systeemejä' kokonaisen väitöskirjan verran (Eeva-Leena Seppänen: Läsnäolon pronominit, SKS, Vaasa 1998). No, myönnän auliisti, ettei tavallinen blogikirjoittelu suinkaan vastaa väitöskirjatasoa.
Alkuperäisessä tilanteessa näyttäytyy siis kolme osallistujaroolia: asiantuntijan, holhoojan ja holhotin, joista kahta ensimmäistä merkitsevät kieliopillisesti ja keskustelullisesti ensimmäinen ja toinen persoona, minä ja sinä, ja kolmatta kolmas persoona, hän. (Roolinimitykset ovat tässä yleistettyjä, eivät tarkasti määriteltäviä.) Vaikka blogikumppanini tunnistavat selvästi tilanteen yhteiskunnallisen ulottuvuuden, he tyytyvät 'kielelliseen ja vuorovaikutukselliseen' korjaukseen, ja asia on sillä hoidettu. Mitään ei ole hoidettu, ongelma on vain piilotettu.
Holhottien luokan poliittisen alkuperän siirtäminen pelkästään kielelliseksi ja sepitelmä sen suvereenista identiteetistä poistavat sen tehokkaasti näkyvistä ja estävät erittelemästä diskurssin todellista luonnetta ja roolitusta. Tällainen menettely edustaa itse asiassa peräti pinnallista kielenkäytön ohjailua.
Jos poliittisiin oloihin ja yhteiskuntasopimukseen aiotaan vaikuttaa, niin jonkin muunkin siinä täytyy muuttua kuin kielenkäytön. Että henkilöille tunnustetaan ihmisarvonsa, ei lopeta sosiaalista kategoriointia eikä yhteiskuntaluokkia. Herrat ja rengit, holhoojat ja holhotit säilyttävät asemansa ja roolinsa valtasuhteisiin perustuvan järjestelmän hierarkiassa. (Sivumennen todeten koko kielenhuoltoa instituutiona voisi tarkastella holhoojan ja holhotin näkökulmasta.) Piiloinen vs julkinen merkitseminen valtajärjestelmän osana ei muuta mitään.