Gloria Deo!

Kyynel herahtaa aikuisen silmään, kun enkeli taivaan lausui näin. Sydänalasta kuristaa, kun heleä-ääninen lapsikuoro toistaa kertosäettä -- kohta luokse vie/rakkautta suurinta katsomaan. Aivan lohduttomalta tuntuu silloin, kun miespolvet vaipuvat unholaan. Näitä lauluja on laulettu vuosikymmenet, niin että ne säilyvät jossain selkäytimen tuntemattomassa kolkassa tai limbisen kerroksen syvärakenteissa lapsuudessa opitun koodin mukaisesti. Vanhainkodin dementikot ”muistavat” sanat, vaikka laulavasta vierailijasta saatika omasta itsestä ei ole mitään tietoa.

Joululaulujen kieli on vaikeaselkoisuudessaan ja runollisuudessaan varsin haastavaa, jos asiaa alkaa oikein ajatella. Muistan lapsena ihmetelleeni, kuka on se Ville, joka esiintyy laulussa Sammuu taivas / maakin mustuu -- ( Jeesus) toivon valon virittävi / yössä itkeville. Kuulin säkeen selvästi muodossa yössä itkee Ville. Sylvian joululaulun Etnanpa kaukaa ma kauniina nään oli täydellistä hepreaa pitkälle aikuisikään: meidän perheessä ulkomaanmatkoja ei tehty eikä viini ollut vaahtovaa, joten sekin asia selvisi vasta yliopistovuosina sekä metaforan että käytännön tasolla. Kirjallisuushistoria antoi lisävalaistusta: ulkomailla joulua viettävä herra Topelius poti koti-ikävää seuranaan vain pikkuinen häkkilintu. Ahdistus kammitsi luovuuden.

Joulua odotellessani aloin tarkemmin tutkia joulumaisemaa, joka rakastetuissa lauluissa eteemme maalataan. Arkihuolia meillä ihmisillä toki on, mutta laulu kehottaa heittämään ne pois. Töitä riittää: äiti laittaa kystä kyllä, kuusi on haettava (kuusen kotiin tuoda saamme) ja sitten odottamaan joulupukkia, jota emme pelkää.  Jo lapsena suhtauduin muutamiin jouluväitteisiin hiukkasen kriittisesti: en millään tahtonut uskoa, että vanhakin nuortuu jouluna. Kokemukseni puhuivat toista, mikä ajatus on sittemmin vain vahvistunut! Sen sijaan erittäin mielelläni olisin yön pimeinä tunteina ollut mukana railakkaassa menossa, jolloin kuulemma tonttujoukko hiipii varpahillaan ja leikittelee kuusen alla.

Kulkusten helinän takaa paljastuu perin nostalginen arvomaailma:  idylli valkoisine hankineen iskee suoraan suomalaisen sydämeen, hiljaisuudessa kaikuvat vain joulun kellot ja rauha laskeutuu kaikkialle, kun luo köyhän sekä rikkahan, saa joulu ihana. Kansallisromanttisin värein maalailtu todellisuus lienee ollut liian puhtoinen jopa lapsille, joiden riemullinen väännös Joulupuu-laulusta jaksaa itseäni anarkistisuudellaan aina naurattaa: joulupuu on varastettu, poliisi on ovella. Samaa vastakulttuurista iskua on myös Juicen laulussa Sika (sen setä teurastaa) sekä  M.A. Nummisen ja Jarkko Laineen luomassa Joulupukki puree ja lyö visiossa: porot sisään laukkaavat/kaiken vihreen haukkaavat.

Ei ihme, että tonttu ei vaan saa unta.

Kaikesta huolimatta jouluaattona Taas kaikki kauniit muistot todella palaavat mieleen. Joululaulujen voimaa ei käy kiistäminen.