10.6.

Masennus ei ole diagnoosi

vaan väärä kieli väärässä paikassa

Lauri Otonkoski

Olen lainannut noita Otonkosken osuvia säkeitä blogissani ennenkin. Nyt ne tulivat mieleeni, kun pitkästä aikaa luin taas Julia Kristevan Mustaa aurinkoa, minulle aikoinaan rakkaaksi tullutta kirjaa masennuksesta ja melankoliasta.

Otonkosken tavoin Kristevakin pitää masennusta kielellisenä asiana. Masentuneelle ihmiselle kielen normaali merkitsevä ja kommunikoiva funktio käy nimittäin ongelmalliseksi. Se ei enää tuota mielekkyyden kokemusta. Vaikka merkitsijät muodostavatkin merkityksiä, subjekti kokee ne tyhjiksi, Kristeva kirjoittaa. Tämä tarkoittaa sitä - niin ymmärtäisin - että masentuneena voin aivan hyvin lukea urheilu-uutisia ja romaaneja ja ymmärtää mitä niiden lauseet sanovat, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että ne jättävät minut ulkopuolelleen, että ne eivät sano mitään minulle merkityksellistä, sillä tunteeni ja affektini eivät kiinnity niihin. Mikään puheena oleva asia ei lohduta masentunutta. Hän kurottautuu kielen tuolle puolen ilmaisujen tavoittamattomiin, kohti menetystä ja kuolemaa.

Vaikeasti masentuneen ihmisen puheesta katoavat Kristevan mukaan sävyt. Hänen puheestaan tulee toistavaa ja yksitoikkoista. Sanoista ei synny ketjua, lauseet katkeavat kesken. Masentunut puhuu itsensä vierestä, itseään ja sanomistaan epäuskoisena tarkkaillen. Silloin kun hän puhuu tottumuksen voimasta, hän toistaa lauseita automaattisesti, kuin uskomatta niihin itsekään. Voi käydä niinkin, että hän lakkaa kokonaan ilmaisemasta ajatuksiaan.

Mutta on toinenkin vaihtoehto. Vaikka normaali, välineellinen, kommunikoiva ja merkitsevä kieli tyhjenee, masentuneesta voi yhä tuntua merkitykselliseltä sellainen kieli, jonka ilmaisut ovat ns. ensisijaisten prosessien läpitunkemia. Rytmi, musikaalisuus, sointi sekä erilaiset merkitysten tihentymät ja siirtymät päästävät tiedostamattomat vietit ja affektit kieleen ja tekevät siitä merkityksellistä. Kristeva ajattelee, että runous ja runollinen kieli voivat saada masennuksesta ainakin tilapäisen yliotteen.

Masennuksella tuntuisi olevan myös filosofinen ulottuvuutensa. ”Tuskani on filosofiani kätketty puoli, sen mykkä sisar”, Kristeva kirjoittaa. Voisiko tämän ymmärtää niin, että masennus ei ole ainoastaan sairaus, jota pitää lääkitä, vaan että se myös kertoo jotakin olennaista todellisuudesta? Ja voisiko ajatella, että vaikeuteni lukea ja kirjoittaa normaalikieltä ei ole pelkästään sairauden oire, vaan myös kertoo siitä, että välineellinen ja kommunikoiva kieli on itsessään vajaata ja tukahduttavaa rajoittaessaan ruumiillisista ja tiedostamattomista lähteistä nousevia rytmejä, sointeja, kuvia, katkoksia, siirtymiä? Ehkä se kertoo tarpeesta löytää oikea kieli.