8.10.

Puolitoistavuotias tyttäreni on jo kauan ollut suvereeni kielenkäyttäjä. Hänen vaikuttavimmat suorituksensa ovat tähän saakka olleet sanattomia, joskin hyvin tavukkaita. Usein hänen käyttämänsä tavut ovat foneetiikaltaan sellaisia, että niille on vaikea löytää kirjoitusasua. Jotkut tavuyhdistelmät ovat äänteellisesti niin mutkikkaita, että minun ja mieheni on vaikea toistaa niitä, mutta hänelle niiden lausuminen ei tuota vähäisintäkään ongelmaa. Hän laulaa, hokee, loitsuaa ja juttelee kielillä, joista meillä ei ole vähäisintäkään käsitystä. Toisinaan tulee helpommin suomenkieliseen suuhun sopivia sanoja, jotka saattavat päätyä myös meidän käyttöömme. Esimerkiksi blöp-blöp. Se tarkoittaa kynällä varsinkin iholle töherrettyjä kuvioita.

Hän myös tapailee silloin tällöin sanoja, joita me aikuisetkin käytämme. Tällaisia sanoja ovat olleet muun muassa vene, kärpänen, krokotiili, pallo, ei ja anna. Hän osoittaa kärpästä ja sanoo krp, kärp, krpä. Se on hyvin erilaista puhetta kuin tuo sanaton puhe, jossa hän on mestari. Nyt hän yrittää tavoittaa jotakin, mitä ei vielä osaa. Hän on yhtäkkiä vakava ja varovainen. Sanattoman puheen vapauden tilalla on kömpelyys ja epävarmuus. Välillä yrittäessään sanoa oikeita sanoja hän vaikuttaa paljon pienemmältä kuin silloin, kun hän puhuu suvereenia tavukieltään.

Vaikka hän ei puhu paljon, hän ymmärtää. Joskus tuntuu, että hän ymmärtää melkein kaiken, mitä puhumme. Mutta hän ei ymmärrä sanoja niiden abstraktin merkityssisällön tasolla vaan assosioiden. Jos kirjassa on kuva, jossa hiiri katsoo kolosta, syyllistyn tyttäreni mielestä karkeaan virheeseen, kun sanon että hiiri katsoo. Sen sijaan häntä ilahduttaa kovasti, kun sanon, että hiiri kurkistaa, sillä me olemme leikkineet kurkistusleikkiä, ja kurkistaminen on hänestä paljon hauskempaa kuin katsominen.

Jäävätköhän tuollaiset assosiatiiviset merkitykset elämään niin, että vielä vuosien päästä kurkistaminen herättää tyttäressäni erilaisen tunteen kuin katsominen? Usein minusta tuntuu, että tietyt varhain opitut sanat kantavat mukanaan aivan erityistä merkityksellisyyttä, jota on vaikea selittää muille. Sellaisia sanoja saattaa käyttää kirjoittaessa hyvin erityislaatuisella tavalla, mikä voi lukijalle näkyä kielen hetkellisenä tihentymisenä, ehkä jopa läpitunkemattomuutena. Kirjoittaja ei sitä ehkä havaitse samalla tavalla. Kääntäjälle tuollaiset ilmaukset tuottavat varmasti vaikeuksia.

Kaunokirjallisuutta on usein vaikea lukea vieraalla kielellä. Siinä on runsaasti ilmaisuja, jotka ovat juurtuneet syvälle paitsi kielen erityislaatuun myös kirjoittajan omaan elämään. Sen sijaan tieteellistä tekstiä lukee vieraalla kielellä huomattavasti sujuvammin. Mitä abstraktimmasta tieteenalasta on kysymys, sitä enemmän sen kieli perustuu keinotekoisiin käsitteisiin, jotka vieläpä muistuttavat toisiaan kaikilla kielillä. Ei ole varmaankaan kieltä, jolla julkaistusta matematiikan tutkielmasta matemaatikko ei saisi selvää.

Minulla oli kerran vieraan kielen opettaja, joka ei tätä oikein ymmärtänyt. Hän selitti meille juurta jaksaen, mitä kyseisen kielen vastineet esimerkiksi sanoille universaalinen ja prosessori merkitsivät. Sen sijaan hän odotti, että olisimme tuosta vain ymmärtäneet sanoja kuten kattila, tatti ja hernekeitto. Hänen oli jostain syystä vaikea käsittää, että asia oli toisin päin: universaalinen ja prosessori olivat suurinpiirtein ainoat sanat, jotka ymmärsimme lukemastamme tekstistä ilman selityksiä!

Ehkä yksi kaunokirjallisuuden merkityksistä on siinä, että se vie meidät tuollaisiin globaaleihin käsitteisiin nojaavan kielen tuolle puolen ja lähentää meitä niihin kielen kerrostumiin, jotka opitaan lapsena. Se voi kommunikoida hyvinkin ainutkertaisiin kokemuksiin perustuvia merkityksiä. Ja jos ajattelee, että kirjallisuuden ytimessä on rytmeihin ja sointeihin perustuva musiikki, voisi ehkä toivoa, että se myös tavoittaisi jotakin siitä lapsen jokelluksen suvereeniudesta, joka ei välitä opituista merkityksistä tuon taivaallista.