Tää on viimeinen kerta

Varmaan palaan noihin aiheisiin tuonnempana. Sisäinen ja ulkoinen pakko on kuitenkin johtanut siihen, että suuri osa kirjoittelustani on käsitellyt kielipolitiikkaa.  Siitä on kyse nytkin. Ärsykkeenä tällä kertaa Tampereen yliopiston brittiläinen mikrobiologian professori Howy Jacobs, joka kirjoitti Acatiimi-lehteen englannin kielen yhdistävästä merkityksestä. Professoriliitto kuuluu valinneen hänet Vuoden professoriksi, kyseessä on siis ilmeisesti huippututkija.

Englanniksi laaditun kolumnin sanoma on selkeä, vaikka siinä pieni ironiseksi tulkitsemisen mahdollisuus onkin. Ydinajatus on se, että jatkossa kansallisilla kielillä tarjotut kurssit voivat vaivoin tuoda yliopistoille rahaa edes sitkeällä valtiovallalta ruinaamista, mutta kansainväliset, siis englanniksi pidetyt toisivat maksavia ”asiakkaita” ulkomailta. Yliopistot, jotka tarjoaisivat vain englanninkielistä opetusta, päätyisivät Jacobsin mukaan nopeasti ”kansallisen järjestelmän eliittiin”.

Jacobsin ajattelu on herättänyt kielentutkijoiden keskuudessa vilkasta mielipiteiden vaihtoa. On käynyt ilmi, että eräissä yliopistoissa on tosiaankin pohdittu jopa hallinnon kielen vaihtamista englanniksi. Tämän kielenvaihdon etuna olisi se, että myös kourallinen yliopiston palkkalistoilla olevia ”kansainvälisiä” tutkijoita voisi näin osallistua hallintoon. Pikku haittana ehkä voi kuitenkin mainita vaikeudet ja kulut, joita yliopistolain ja erinäisten säädösten, asetusten, strategioiden ja visioiden kääntäminen aiheuttaisi yliopistolle, joka on tällä keinolla huipulle pyrkimässä.

Muutama muukin mutka on matkassa: Suomen perustuslaki ja kielilaki, jotka takaavat kansalaisille oikeuden opetukseen ja palveluihin äidinkielellään ja velvoittavat viranomaisia tarjoamaan näitä. Helsingin yliopiston kuuluu antaa opetusta suomeksi ja ruotsiksi, ja niiden ohella, ei sijasta, opetusta voi olla tarjolla muillakin kielillä. Suurehko taloudellinen satsaus olisi koko ylipiston henkilökunnan kouluttaminen sujuviksi englannin puhujiksi ja kirjoittajiksi.

Viime viikon kielitieteen päivillä professori Fred Karlsson toi esiin vielä yhdenvertaisuusongelman: jos vaikkapa Helsingin yliopistossa jotain tehtävää (= ent. virkaa) hakee suomen-, ruotsin- ja englanninkielinen tutkija, englanninkieliseltä ei vaadita mitään pätevyyttä suomen ja ruotsin kielissä, jotka ovat yliopiston opetuskielet, mutta suomen kansalaisilta edellytetään molempien kielten vähintään tyydyttävää hallintaa voidakseen tavoitella pysyvää tehtävää (=virkaa).

Tästäköhän se Suomi-brändi alkaa hahmottua?