Saksassa on tänä keväänä kohistu kovasti erään esikoiskirjan ympärillä. 17-vuotiaan Helene Hegemannin romaani Axolotl Roadkill herätti huomiota rankan elämän kuvauksellaan ja raa'an runollisella kielellään. Hegemannia ryhdyttiin ylistämään ihmelapseksi ja merkittävimmäksi saksankieliseksi debytantiksi aikoihin. Ihmeteltiin, miten 17-vuotias saattoi tuntea seksin ja huumeiden täyttämän elämän Berliinin undergroud-piireissä – ja ennen kaikkea ihmeteltiin taidokkuutta, jolla hän tuosta elämästä kirjoitti.
Sitten kävi ilmi, ettei Hegemannin ollutkaan itse kirjoittanut kaikkea. Hän oli lainannut osan tekstistään bloggarilta nimeltä Airen, osittain suoraan, osittain muuntaen. Tämän paljastuksen jälkeen kaikki muuttui. Hegemannia syytettiin varkaaksi ja valehtelijaksi. Ihailijaposti vaihtui vihapostiksi. Lukijat loukkaantuivat siitäkin, ettei Hegemann nähtävästi ollut itse elänyt sitä, mistä kirjoitti. Hänen kirjansa ei ollutkaan ”autenttinen” vaan ”kirjallinen”.
Paljastui, että Axolotl Roadkill sisälsi lukuisia lainauksia eri lähteistä. Kaikki lainaukset olivat ilman lähdeviitteitä yhtä David Foster Wallace -sitaattia lukuunottamatta. Hegemann ja hänen kustantajansa reagoivat syytöksiin nopeasti. Kustantaja Ullstein Verlag kertoi, että heillä on sellainen ehdoton periaate, että lähteet täytyy aina mainita. Hegemannilta oli kysytty lähteistä – kustantaja sanoi – jolloin tämä oli maininnut vain David Foster Wallace -sitaatin. Hegemann taas pyysi anteeksi vedoten tietämättömyyteensä ja ajattelemattomuuteensa. Hän oli vain googlettanut ja ja lisännyt hakukonelöydöt omaan tekstiinsä miettimättä seurauksia.
Hegemann sai myös arvovaltaisia puolustajia. Mainittiin, että moni moderni klassikko olisi jäänyt ilmestymättä, jos kustantajat olisivat ennen olleet tekijänoikeusasioissa yhtä varpaillaan kuin nykyään. Tunnetuista saksalaisista moderneista romaaneista vaikkapa Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz sisältää lukemattomia lainauksia ilman lähdeviitteitä. Ainakin näyttää siltä, että Ullstein Verlagin kannattama julkaisupolitiikka olisi vaatinut Berlin Alexanderplazin loppuun kymmenien sivujen mittaisen lähdeluettelon.
Hegemannin tapaus tuntuu sopivan huonosti yhteen senkin kanssa, että runoudessa on nykyään tapana käyttää hakukoneella löydettyä materiaalia niin ikään ilman lähdeviitteitä. Google-runo saattaa muodostua pelkistä hakutuloksista ilman kirjoittajan mainittavaa väliintuloa. Omaperäisyydestä luopuminen on silloin jo lähtökohtaista.
Eräiden kriitikoiden mukaan pahinta ei ollutkaan se, että Hegemann käytti dokumentoimattomia lainauksia, sillä kaikenlainen lainaaminen ja samplaaminenhan kuuluu luovaan kulttuuriin. Pahinta heidän mukaansa oli se, että Hegemann ”koristautui lainahöyhenin”. Moraalinen paheksunta toisin sanoen kohdistui siihen, että Hegemann otti kunnian jostakin sellaisesta, mitä hän ei ollut itse kirjoittanut eikä ehkä olisi osannut kirjoittaa.
Mutta mitä merkitsee lainahöyhenin koristautuminen silloin, kun kaikki on lainaa? Pitäisikö pidättäytyä vain sellaisista lainoista, jotka saattavat vaikuttaa omilta luomuksilta ja ovat lisäksi niin taidokkaita, että ne saavat kirjoittajan vaikuttamaan paremmalta kuin hän onkaan?