”Opetuksen suunnittelu seisoo savijaloilla”

Kuukauden kirja elokuussa 2018: Kouluikäisten kieli.

Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston valitsema kuukauden kirja elokuussa 2018 on Kouluikäisten kieli. Kirja ilmestyi 1975 Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjana XXII.

Kirjan toimitusryhmään kuuluivat Urho Johansson, Maija Larmola ja Irma Lonka. Lonka oli kirjan toimittaja. Toimitussihteeri oli Mirja Wegelius.

Maija Larmola kertoo saatesanoissa, että vuosikirjasta syntyi ”eri yliopistojemme ja tutkijoidemme välinen kokoomateos, jonka kirjoittajakunta suhtautui alusta pitäen hankkeeseen myötämielisesti ja sen tarpeen tunnustaen”. Hänen mukaansa kirjan ideana on osoittaa, ”millaisia sosiaalisia, psyykkisiä, fyysisiä, lingvistisiä ja pedagogisia säätelijöitä äidinkielen erilaiseen hallintaan kuuluu”.

Tutkimusta tarvitaan

Kirjassa on saatesanojen lisäksi 19 kirjoitusta. Kirjoittajajoukossa on kielitieteilijöiden lisäksi muun muassa lastenpsykiatri Terttu Arajärvi.  Aiheet vaihtelevat kouluikäisten sanavaroista ja koululaisslangista valikoivaan puhumattomuuteen ja suomen kieleen vieraiden kielten oppimisen lähtökohtana. Teoksesta julkaistiin uusi laitos 1982 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjassa. Samoja aiheita käsittelee myös 2008 julkaistu teos Nuoret kielikuvassa. Kouluikäisten kieli 2000-luvulla.

Maija Larmolan mukaan tällaiselle käsikirjalle oli tarvetta, koska äidinkielenopettajien koulutusta on vaikea järjestää, jos aihetta ei tutkita tarpeeksi. ”Opettajan perustietoihin tulisi kuulua entistä enemmän opetuksen edellytysten tuntemusta: äidinkielen oppimisen prosessin ymmärtämistä. Sellainen käsikirja, joka keräisi eri puolilla maata ja eri aloilla tehtyjä tutkimuksia nimenomaan suomalaisista lapsista, voisi näyttää suuntaa ja olla ensiapuna.”

Larmola muistuttaa, että opetusministeriö ei kokenut kirjaa ”niin vakavaksi sosiaaliseksi tilaukseksi, että olisi myöntänyt apurahan”. Mutta Äidinkielen opettajain liitossa ei luovuttu ajatuksesta. Larmolan mukaan tämä kirja onkin ”nyt savijalkojen remontin alku”.

Savijaloilla hän viittaa eräässä paneelissa kuulemaansa kommenttiin: ”Opetuksen suunnittelu seisoo savijaloilla, koska emme tiedä, minkälaisia oppilaat ovat ja miten he oppivat.”

Rikasta ja onnellista aikaa

Terttu Arajärvi käy tekstissään läpi lapsen ja nuoren psyykkisen kehityksen vaiheita sekä sitä, miten aikuisen tulisi kussakin vaiheessa toimia. Hänen näkemyksensä mukaan keskeisenä asiana lapsella on ”koko psyykkisen kasvunsa aikana mielihyvän hakeminen ja toisaalta mielipahan välttäminen”. Aikuisen tulisi eri tavoin tukea lapsen yrityksiä oppia uusia asioita, ”jotta lapsi kokisi tyydytystä ja mielihyvää myös vastusten voittamisesta”.

Arajärven mukaan lapsen ja nuoren ”normaalin psyykkisen kehittymisen perustana on, että aikuinen arvostaa lasta yksilönä”. Näin Arajärvi: ”Kunkin yksilön kohdalla olisi lapsesta aikuiseksi kasvaminen nähtävä kokonaisuutena, juuri hänelle ominaisena kehityksenä. Kasvamisen aika ei ole ainoastaan vaikeaa, se on paljon suuremmassa määrin rikasta, tuotteliasta ja onnellista aikaa. Jos autamme tämän hetken lapsia ja nuoria normaaliin kasvuun, autamme samalla seuraavaa sukupolvea terveempään kehitykseen, koska tasapainoiset vanhemmat pystyvät omasta puolestaan antamaan omille lapsilleen oikean kasvupohjan.”

Tilanteiden monipuolisuus

Kielentutkija Matti Leiwo kirjoittaa teoksessa äidinkielen osaamisesta ja omaksumisesta. Hänen mukaansa äidinkielen opetuksen onnistumisen ”välttämätön ehto on epäilemättä kielenkäyttötilanteiden monipuolisuus”. Koulun on jotenkin valittava ”viestintätilanteiden ja tavoitteiden joukosta keskeisimmät ja tärkeimmät”.

Leiwo päättää kirjoituksensa painavaan toiveeseen: ”Toivottavasti tämä kirjoitus on myös osoittanut esi- ja alakouluasteen merkityksen niin kielenomaksumisessa kuin äidinkielen opetuksessa, sillä myös tässä suhteessa on asenteissamme korjaamisen varaa. Näitä asenteita ei äidinkielen opettajien koulutuksessa juuri huomioida, ja parhaiten koulutetut opettajat sijoittuvat nimenomaan yläasteelle ja lukioon, joissa kielellisten virikkeiden määrä on muutenkin suuri ja varsinaisen äidinkielen opetuksen merkitys kokonaisuutta ajatellen vähäisempi kuin ala-asteella ja ammatillisissa kouluissa.”

Lapsia pihalla, hyppyleikki keinulaudalla. 1957–1961. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.

Slangia ja loruja

Kielentutkija Matti Suojanen kirjoittaa teoksessa koululaisslangista. Folkloristi Leea Virtanen puolestaan pureutuu ”piharunouteen” eli lastenloruihin.

Suojasen tutkimuskohteena on ”oppilaiden oma rekisteri, koululaisslangi, jolla on myös ’ammattikielen’ piirteitä”. Hänen mukaansa tähän koululaisten omaan kielimuotoon ”ei kannattane asennoitua täysin torjuvasti”.

Suojanen mainitsee monentyyppisiä sanoja, joita voi käsitellä slangin sateenvarjon alla: lehmän hiki (maito), hame (tyttö, nainen), kuteet (vaatteet), faija (isä), jepari (poliisi), Kalavale (Kalevala), kesis (kesäloma), kimma/gimma (tyttö). Hän ei esittele erillistä koululaisslangin aineistoa, mutta toteaa, että voi ”melko varmasti sanoa, että yli puolet maaseutupaikkakuntien koululaisslangin sanoista on kotoisin Helsingistä”.

Virtanen tuo näkyviin toisenlaista lasten rekisteriä. Hän nimittää kohdettaan lastenloruiksi ja pihariimeiksi.

Hänen mukaansa aikuisten suhtautuminen tällaiseen kielenkäyttöön on merkillisen kaksijakoista: ”Pihariimeissä on jotakin syvästi tunteisiin vetoavaa, ne herättävät nostalgisia muistoja. Jokin menneisyydestä sukeltava säe, vaikkapa ’Oskari olematon nollakatu nolla’ avaa äkkiä portin maailmaan, jossa elettiin toisenlaista elämää toisin ehdoin kuin nyt. Toisaalta lastenlorut ja leikit eivät ole vakava eivätkä tärkeä asia, ja ihmisissä herättää usein huvittunutta, joskus aitoa närkästystä, että niitäkin yritetään tieteellisesti tutkia.”

Virtanen näkee pihaloruilussa monia tärkeitä ulottuvuuksia lapsen kehittymisen ja kielenoppimisenkin näkökulmasta, esimerkiksi tämän: ”Piharunous voi olla lapsen ensimmäinen kosketus runouteen, aivan samalla tavoin kuin keräilyesineet, postimerkit tai kiiltokuvat voivat tuottaa ensimmäiset voimakkaasti esteettiset elämykset.”

Teksti: Vesa Heikkinen

Palaa otsikoihin