Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston valitsema kuukauden kirja marraskuussa 2019 on Meijän hierus. Esseitä karjalan kielestä. Kirja on julkaistu 2019. On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun karjalan kieli sai Suomessa virallisen vähemmistökielen aseman.

Artikkelikokoelman ovat toimittaneet Eeva-Kaisa Linna ja Anneli Sarhimaa. Kirjan kustantaja on Karjalan Sivistysseura. Kokoomateos sisältää viisitoista esseetä kahdeltakymmeneltä kirjoittajalta. Kirjoittajajoukko on monipuolinen, mukana on tutkijoita, opettajia ja kieliaktivisteja. Monilla mainitut roolit luonnollisesti limittyvät.

Kahden maan karjalaa

Karjalan kieltä puhutaan Venäjällä ja Suomessa. Meijän hierus -teos keskittyy pääasiassa Suomessa puhuttuun karjalaan. On kuitenkin selvää, että ylirajaisen yhteisön tapauksessa myös Venäjällä puhuttu karjala näkyy teoksessa − esimerkiksi vaikkapa siten, että osa kirjoittajista on lähtöisin Venäjän Karjalasta.

Meijän hierus ohjaa suomenkielisenkin lukijan lukemaan karjalaksi, sillä viidestätoista esseestä kaksi on karjalankielistä. Olga Karlova kirjoittaa vienankarjalaksi Venäjän Karjalassa käytettävistä vienankarjalaisista opetusmateriaaleista. Natalia Giloeva eli Hiloin Natoi avaa puolestaan livvinkarjalaksi karjalankielisen YLE:n tekemää sanastonkehitystyötä.

Monen kirjakielen karjala

Karjalan kieli jaetaan perinteisesti kahteen päämurteeseen, ja kirjakieliä karjalalle on kehitetty useita. Kirjan ensimmäisessä osassa kielentutkijoista koostuva kirjoittajajoukko keskusteleekin murteen ja kielen rajanvedosta, karjalan kirjakielten kehittämiseen liittyvistä kysymyksistä ja yhteisön ja kielentutkimuksen suhteesta kielten rajoja vedettäessä.

Kirjassa käsitellään karjalan kieltä monesta näkökulmasta. Karjalan kielipoliittista asemaa pohditaan niin yksilön kuin viranomaistason ilmiönä. Kotimaisten kielten keskuksellakin (Kotus) on ollut roolinsa tässä työssä. Leena Joki kertoo Karjalan kielen sanakirjan toimittamisen vuosikymmenistä, Pirkko Nuolijärvi puolestaan pohtii suomalaisen kielipolitiikan ja Kotuksen roolia karjalan kielen aseman kohentamisessa.

Karjalankieliset julkaisut ja kielen opetus

Raija Pyölin artikkelissa avautuu näköala kahden valtion alueella elävien karjalanpuhujien erilaisiin opetusmateriaalitarpeisiin: suomenkielisen koulusivistyksen saaneelle eivät venäjän kielellä laaditut oppimateriaalit taivu, vaan karjalan oppi on saatava suomen kieltä selityskielenä käyttäen. Vastaavasti Yle Uudizet karjalakse -ohjelmaa toimittava Natalia Giloeva luonnehtii Suomessa käytetyn karjalan erikoistarpeita: ”toizielpäi net pidäs olla uudizet karjalazih näh omal karjalan kielel, ga niidy pidäs sežo ellendiä muilegi suomelazile.” Karjalankielisillä uutisilla on tärkeä tehtävä näin myös karjalan kielen ja karjalaisuuden näkyvyyden lisäämisessä Suomessa.

Itä-Suomen yliopiston Kiännä!-hankkeen määrätietoisesta työstä karjalan kielen hyväksi viime vuosina kertovat artikkelissaan Helka Riionheimo ja Päivi Kuusi. Hankkeen myötävaikutuksella on muun muassa ilmestynyt Peppi Pitkysukku -käännös, jonka laatimisesta kertoo kirjan toinen kääntäjä Aleksi Ruuskanen Eeva-Kaisa Linnan kanssa kirjoittamassaan esseessä. Kirjoittajat toteavat, että ”kun on tarpeeksi rohkea ja vahva, voi vaikka nostaa ilmaan hevosen ja oppia karjalan kieltä, vaikka olisikin itse vielä melko pieni.”

Meijän hierus -kirjan kuvitusta. Kuva: Kotuksen kirjasto.

Muamonkieli takaisin käyttöön

Artikkelikokoelmassa ilahduttaa karjalan kielen käyttäjien edustus asiantuntijakirjoittajien rinnalla. Aira Sumiloff kertoo kirjoituksessaan, kuinka hän on ottanut isovanhempiensa kielen takaisin käyttöön. Sumiloff siirtää kieltä ja karjalaista perintöä edelleen bunukalleen, lapsenlapselleen. ”Hänelle puhuessa tulee mieleen oma rakas baba: kuulen hänen äänensä nuotteineen korvissani ja tunnen hänen rakkautensa olevan läsnä.”

Riina Ylönen eli Ylöin Rin’oi puolestaan iloitsee karjalankielisen lapsensa puolesta: ”Olen hyvilläni nähdessäni että oma pieni poikani tekee jo luonnostaan osansa kulttuurin ja kielen säilyttämisessä vain olemalla oma itsensä: näkyvä ja kuuluva karjalankielinen missä ikinä liikkuukin.”

Karjalan tulevaisuus kieliyhteisön varassa

Läpi artikkelikokoelman painotetaan, miten tärkeää on saada karjalan kielelle uusia puhujia. Lapsille tarvitaan erilaisia opetusmateriaaleja kuin aikuisille, modernia teknologiaa olisi luonnollisesti hyvä hyödyntää. Äänitemateriaalia on saatava, ettei ääntämisen malli ole yhden aikuisen varassa. Mutta kenen vastuulla nämä asiat ovat?

Toimittajien mukaan karjalan kielen elinvoimaisuus lepää neljän kulmakiven päällä. Ensimmäinen pilari on karjalan yhteiskunnallinen asema. Toinen on karjalan kielen koulutus. Kolmas on karjalankielinen yhteisö ja neljäs yksittäinen karjalainen. Suuressa osassa kokoelman artikkeleja päädytään painottamaan yksittäisten karjalaisten aktiivisuutta ja omia valintoja.

Nuoria karjalankielisiä edustava Tuomo Kondie kannustaa karjalaisyhteisöä toimimaan: ”Karjalan tulevaisuus on meissä. Ilman nuoria kieli kuolee, eikä se siitä ilman nuoria nouse. Karjala kuuluu meille, ja saamme tehdä sillä ihan mitä haluamme.”

Teoksen päättävässä artikkelissa kirjan toinen toimittaja, Anneli Sarhimaa korostaa yhteisvastuuta kielestä: ”monopolia karjalan kieleen ei ole sen enempää yksittäisillä puhujilla, kuppikunnilla kuin tutkijoillakaan. Yhteisomistuksesta on kyse.”

Meijän hierus on monipuolinen sukellus karjalan kielen nykypäivään. Leikkisästi, mutta ajatuksella kuvitettu kirja vetää puoleensa. Esseet ovat lyhyitä makupaloja, jotka tieteellisistä viittauksista riisuttuina ovat sujuvaa ja ajatuksia herättävää luettavaa kaikille karjalan kielestä ja karjalaisuudesta kiinnostuneille lukijoille.

ULRIIKKA PUURA

• Klippi Viestit Karjala -uutislähetyksestä (Youtube, 4.12.2019)