Siirry sisältöön
Haku

Ranya Paasonen

8.2.2010 22.29

8.2.

Suomen kielen esiyksilöllinen olomoodi.

Satuin löytämään kirjakaupasta Pauli Pylkön kirjoittaman kirjan nimeltä Luopumisen dialektiikka. Sen on julkaissut Taivassalolainen kustantamo Uuni, ja se on painettu Berliinissä. En ole vielä ehtinyt lukea kirjaa kokonaan, enkä tiedä kirjoittajasta juuri muuta kuin sen, että hän on filosofi. Kiinnostuneena olen lukenut siitä muutamia ajatuksia suomen kielen erityisyydestä.

Eräs kirjan keskeisistä ajatuksista näyttäisi olevan, että suomen kieli eroaa radikaalisti indoeurooppalaisista kielistä, ja että tuo ero on laadultaan kokemuksellinen ja niin syvä, ettei suomalaista kielikokemusta voi lainkaan kääntää indourooppalaisille kielille, eikä indoeurooppalaisilla kielille ominainen ajattelu sovi suomen kieleen.

Tämä liittyy siihen, ettei yhdenkään kielen sanojen merkitysten historiallisia kerrostumia, sanojen herättämiä mielikuvia ja ilmaisuihin liittyvää kokemuksellista ainesta voi siirtää kielestä toiseen. Tämä on varmaankin ongelmana, koetetaanpa kääntää mistä kielestä hyvänsä mihin kieleen hyvänsä. Mutta suomen kielen suhde indoeurooppalaisiin kieliin on tätäkin mutkikkaampi. Indoeurooppalaisille kielille tyypillinen subjekti-predikaatti-objekti -rakenne ja sen mukanaan tuoma metafyysinen subjekti-objekti -jako on Pylkön mukaan suomen kielelle ja suomalaiselle kokemukselle pohjimmiltaan vieras tai ainakin lainaa. Me olemme olleet niin kauan indoeurooppalaisen vaikutuksen piirissä, että olemme sisäistäneet tuon metafysiikan, olemme oppineet mieltämään itsemme yksilöiksi, subjekteiksi ja henkilöiksi.

Suomen kielessä on kuitenkin jäänteitä kokemuksesta, johon indoeurooppalaisen metafysiikka ei ole vaikuttanut. Pylkkö sanoo, että suomen kieli on herkkä ”henkilöitymisen heikentymiselle”, eli siis kokemukselle, jossa ihmiset eivät jäsenny erillisiksi, toisistaan ja maailmassa olevista asioista erotetuiksi yksilöllisiksi subjekteiksi. Tämä näkyy mm. muodossa ”ollaan”, jossa voi kuulla kaikuja tuollaisesta kokemuksesta. Pylkön mukaan ”ollaan” ei ole passiivirakenne vaan esiyksilöllinen olomoodi.

Indoeurooppalaisia kieliä taas vaivaa yksilöimisvimma. Pylkön mukaan niissä ei ole tietä ulos subjekti-predikaatti-objekti -rakenteesta, minkä vuoksi ne ovat kuuroja suomen kielen esiyksilöllisille sävyille. Siksi suomalaisen kielikokemuksen syvin taso ei koskaan käänny indoeurooppalaisille kielille. Se mikä käännöksessä välittyy, on jo valmiiksi indoeurooppalaista, indoeurooppalaisen kulttuurivaikutuksen synnyttämää.

Kielten ero tuottaa ongelmia myös silloin, kun suomalainen kirjailija lainaa pinnallisella tavalla keinoja indoeurooppalaisten kielten kirjallisuuksista. Pylkön mukaan hän liikkuu tällöin merkitysvyöhykkeellä, jolta puuttuvat sekä indoeurooppalaisen kieliperheen ainutkertaiset ja alkuperäiset ilmaisumahdollisuudet että suomen kielen ainutkertaiset ja alkuperäiset ilmaisumahdollisuudet.

Tämä käy hyvin yksiin sen tuntemukseni kanssa, että tyyppillinen kertovan proosan lause sopii paljon luontevammin vaikkapa englanninkieliseen kuin suomenkieliseen kirjallisuuteen. Kertovan lauseen kaavahan (A tekee sitä ja sitä sille ja sille) on kaikesta kuvaavasta ja selittävästä aineksesta karsittuna juuri tuo mainittu subjekti-predikaatti-objekti -rakenne. Suomalaisessa kirjallisuudessa se tuntuu usein hiukan tungettelevalta, rajoittavalta, väärältä. Aivan kuin ”Katri istui...” tekisi vääryyttä juuri sille kokemukselle, josta se yrittää puhua.

Olisiko tuon epämukavuuden tunteen taustalla häivähdys siitä suomalaisuuden jäänteestä, joka aina välillä pyrkii esiin indoeurooppalaisuutemme alta? Ehkä suomalaisuus näkyykin juuri ahdistuksen tuntemuksissa, jotka saavat epäilemään tyyppillisiä tapojamme puhua. Pylkön mukaan suomalainen ei voi noin vain puhua suomalaisuudestaan, sillä kielemme on siihen liian indoeurooppalaistunut. "Siksi suomalaisuus usein paljastuu vain ahdistuksena, kauhuna ja vierautena, käsittämättömänä kokemuksena siitä, että se henkilökäsite ja esinekäsite, joilla länsimaalaiset kokemustaan jäsentävät, on vieras suomalaiselle."

Sopisiko tähän lainata runoilija Lauri Otonkoskea:

”Masennus ei ole diagnoosi

vaan väärä kieli väärässä paikassa”


Palaa otsikoihin | 4 puheenvuoroa

9.2.2010 8.56
Helena K
Huh
Kiitos. Tämäpä pysähytti; avasi tutkimattoman, kiehtovan, hiukan järkyttävänkin kulman eräisiin ajankohtaisiin tuntemuksiini kirjoitustyössä.
9.2.2010 12.27
Agricocacola
Kiintoisia ajatuksia
Onkohan tuosta muutakin kuin "filosofista" näyttöä?
21.2.2010 17.05
Ranya
Helenalle
Hei, tämä juttu tuntui käsittelevän asioita jotka ovat vaivanneet minuakin. Minusta on usein tuntunut vaikealta esimerkiksi nimetä päähenkilöitä. Sama intuitio tuntuisi olevan myös monella kirjoittajaoppilaallani. Liittyisiköhän sekin tähän?
21.2.2010 17.16
Ranya
Hei Agricocacola
En ole aivan varma, ymmärränkö kysymyksesi oikein. Tarkoitatko, että olisiko suomen kielen tutkimusta, joka tukisi noita ajatuksia vaikkapa suomen kielen herkkyydestä henkilöitymisen heikentymiselle. En ole kuullut. Minustakin olisi kiinnostava tietää.