Siirry sisältöön

Sanoin saavutettu: 1990-luku

Armottoman menon vuosikymmen. Se on siinä.

Miespari kävelee Berliinin muurin edessä elokuussa 1993. Muuriin on maalattu kuva Neuvostoliiton johtajan Leonid Brežnevin ja Itä-Saksan johtajan Erich Honeckerin suudelmasta. Muuri oli alkanut murtua marraskuussa 1989. Kuva: Steve Eason, Hulton Archive. Getty Images.

”Armotonta menoa”, lauloi talonmies Sepi Kumpulainen vuonna 1991. Sinnikästä eteenpäinpuskemista kuvaavaa laulua on jälkeenpäin pidetty yhdeksänkymmentäluvun laman, pulan ja kriisien symbolina.

Mitä armotonta 1990-luvulla eli ysärillä oikein tapahtui? Monenlaista: Rautaesirippu Berliinin muureineen murtui. Neuvostoliitto romahti ja Varsovan liitto lakkautettiin vuonna 1991. Viro, Latvia, Liettua ja monet muut entisen Neuvostoliiton osista itsenäistyivät. Saksat yhdistyivät, Balkanilla sodittiin, Jugoslavia hajosi verisin taisteluin. Euroopan yhteisöstä muodostettiin vuonna 1992 solmitussa Maastrichtin sopimuksessa Euroopan unioni. Persianlahdella, Afganistanissa, eri puolilla Afrikkaa sodittiin. Maailmantaloudessa puhuttiin Kiina-ilmiöstä: monet länsimaiset yritykset siirsivät tuotantoaan Kiinaan.

Tieteet ja tekniikka kukoistivat. Cernissä kehitettiin World Wide Web. GSM-verkkoja rakennettiin. Matkapuhelimet yleistyivät. Myyntiin tulivat ensimmäiset digikamerat ja DVD-soittimet. Dolly-lammas oli ensimmäinen kloonattu nisäkäs. Ensimmäinen eksoplaneetta eli aurinkokuntamme ulkopuolella oleva planeetta löydettiin.

Pohjolassakin meno oli osin armotonta: Vuosikymmenen alussa idänkauppa romahti ja Suomi ajautui syvään lamaan ja pankkikriisiin. Syyskuussa 1994 virolainen autolautta M/S Estonia upposi Itämereen ja yli 800 matkustajaa menehtyi. Vuosikymmenen puolessavälissä lama alkoi väistyä, ja kansakunnan käännettä kohti parempaa avitti ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus toukokuussa 1995. ”Se on siinä!” karjui selostaja Antero Mertaranta ja pian koko Suomi. Samana vuonna Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen. Nousevan talouden veturiksi ilmoittautui Nokia kännyköineen.

Hanaa! Se on siinä!

”Hanaa!” hihkuttiin vuosina 1998 ja 1999, kun Mika Häkkinen voitti Formula 1:n maailmanmestaruudet. Häkkinen tuli kuuluisaksi sä-puheestaan, jota alettiin kutsua Mika Häkkis ‑passiiviksi.

Vuosikymmenen loppua leimasi vuosituhannen vaihtumisen odotus. Moni oli varma, että tuomiopäivä tulee. Vielä useampi uskoi, että tietojärjestelmät romahtavat. Arvuuteltiin, mitä millennium (latinan sanoista mille ja annus, vuosituhat, tuhatvuotisjuhla) tuokaan tullessaan, tapahtuuko Y2K (englannin Year 2 Kilo).

Myös kielen kentillä vuosikymmen oli tapahtumatäyteinen. Vuosina 1990–1994 ilmestyi Nykysuomen sanakirjan seuraaja Suomen kielen perussanakirja ja vuosina 1992–2000 Suomen sanojen alkuperä. Suomi–ruotsi-sanakirja julkaistiin vuonna 1997. Monia muitakin sanakirjoja ja teoksia julkaistiin ja suuria sanakirjahankkeita jatkettiin. Vuonna 1993 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus alkoi julkaista yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Kotiseutuliiton kanssa Hiidenkivi-lehteä. Vuonna 1995 aloitettiin Ison suomen kieliopin tekeminen.

Vuonna 1994 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen organisaatiota muutettiin siten, että toimistot lakkautettiin ja perustettiin tulosvastuulliset osastot. Kielitoimistoakaan ei muutoksen jälkeen enää ollut Kotimaisten kielten keskuksen organisaation osana, mutta nimi jäi elämään julkaisuissa ja toiminnoissa. Perinteisten suomen, ruotsin ja saamen kielten lautakuntien lisäksi toimintansa aloittivat romanikielen lautakunta ja suomen viittomakielten lautakunta.

Työttömiä mielenosoituksessa Helsingissä 4.11.1993. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0.
Työttömien mielenosoitus Helsingissä marraskuussa 1993. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Yli 400 ihmisen leipäjono Pelastusarmeijan edessä Helsingin Castreninkadulla 13.12.1993. Kuva: Arja Jokiaho. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0.
Leipäjono Pelastusarmeijan edessä Helsingin Castreninkadulla joulukuussa 1993. Kuva: Arja Jokiaho. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Jääkiekon ensimmäisen maailmanmestaruuden juhlintaa Oulussa toukokuussa 1995. Kuva: Jarmo Kontiainen. Museovirasto. CC BY-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Lamassa, pulassakin

Näiden aikojen jokapäiväistä sanastoa Suomessa on lama. Laman aikana taloudellinen aktiivisuus on huomattavasti normaalia vähäisempää. Lamalle tyypillisiä piirteitä ovat tuotannon voimakas supistuminen, vähäiset investoinnit, luottojen väheneminen, hintojen lasku, massatyöttömyys sekä liikeyritysten konkurssit.

Talouselämän konjunktuuri- eli suhdannevaihteluissa on neljä päävaihetta. Niiden nimitykset – nousu-, korkea-, lasku- ja matalasuhdanne – perustuvat siihen, että kansantalouden vaihtelu on jaksollista, säännöllisen aaltomaista. Matalasuhdannetta tarkoittavia sanoja ovat lama ja pula. 1800-luvulla lama- tai taantumavaiheita oli kymmenen vuoden välein, mutta väli on vähitellen supistunut neljään viiteen vuoteen.

Lama-sana on alkanut vakiintua Suomessa ilmeisesti 1920-luvulla. Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1933: ”Kansantaloustieteen ajattelijat ovat – – koettaneet keksiä positiivisia keinoja laman voittamiseksi ja uuden nousukauden aikaansaamiseksi.” Talouselämän terminä lamaa, lamatilaa on kyllä käytetty aikaisemminkin. Kalevi Koukkunen mainitsee vierassanojen etymologisessa sanakirjassaan, että nämä sanat esiintyvät jo J. Conradin teoksessa Kansantalouspolitiikka, joka on julkaistu Laura ja Leo Harmajan suomentamana vuonna 1913. – –

Laman yhteydessä puhutaan myös pulasta. Yleiskielessä pula tarkoittaa ensinnäkin pulmallista tilaa, tukalaa asemaa, ahdinkoa, hätää, kiipeliä, ja toiseksi se tarkoittaa puutetta, jonkin niukkuuden aiheuttamaa vaikeaa tilaa. Jälkimmäinen pula kuuluu siis myös talouselämän sanastoon. Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti vuonna 1937: ”Niinkuin muistetaan oli New Yorkin pörssi se saippuakupla, jonka puhkaiseminen viime pulan alussa oli ikäänkuin avajaislaukaus monivuotiselle, piinalliselle maailmanpulalle.” Maailmanpulan Nykysuomen sanakirja määrittelee koko maailman talouselämässä tuntuvaksi lamakaudeksi. Aikaisemmin puhuttiin paitsi talouspulasta myös taloudellisesta pulasta. Esimerkiksi Kauppalehti kirjoitti vuonna 1935: ”Nimitys ’taloudellinen pula’ tarkoittaa suhdannekäyrän kääntymistä korkeakonjunktuurista laskukonjunktuuriin.” Nykyisin sana talouspula on sävyltään vanhahtava, ja sen asemesta käytetään lama-sanaa.

Nykysuomen sanakirjassa mainitaan useita pula-alkuisia talouselämän piiriin kuuluvia sanoja: pula-aika, pulailmiö, pulakausi, pulalainsäädäntö, pulalaki, pulaliike (tarkoittaa talouspulan aiheuttamaa liikehdintää), pulamies (varsinkin vuosien 1930–34 pulakaudesta kärsimään joutuneista maanviljelijöistä käytetty nimitys), pulaohjelma (jonka mukaan valtio järjesti esimerkiksi hätäaputöitä), pulapolitiikka, pulapsykoosi, pulateoria (esimerkiksi sosialismin pulateoriat), pulatila, pulatilanne ja pulavuosi. Viime vuonna ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjan toisessa osassa esitetään vain yksi pula-alkuinen yhdyssana, nimittäin pula-aika; esimerkkinä on ”sotia seurannut pula-aika”.

Joka jälestä päin hyvän keinon keksii se joutuu pullaan. (Kiuruvesi, P. Marin, 1932)

Ammattiyhdistysliikkeen suurmielenosoitus Senaatintorilla. Mielenosoittajia ja banderolleja suurkirkon portailla. Helsinki, 3.10.1991. Kuva: Jukka Hakola. Kansan Arkisto.
Ammattiyhdistysliikkeen suurmielenosoitus Senaatintorilla Helsingissä 3. lokakuuta 1991. Mielenosoittajia ja banderolleja suurkirkon portailla. Kuva: Jukka Hakola. Kansan Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Leipäjonon paluu kaduille ja sanakirjaan

Joskus menneisyyteen hautautuneiksi luullut asiat ja niihin liittyvät sanat pulpahtavat yllättäen uudestaan esiin. Nykysuomen sanakirjassa on hakusana leipäjono ja sen perässä esimerkki Sodanaikaiset leipäjonot. Painetun Perussanakirjan toista osaa toimitettaessa leipäjono tuntui kovin etäiseltä asialta, mutta CD-Perussanakirjaan se on valitettavasti jouduttu taas ottamaan.

Kielitoimiston sanakirjassa leipäjono määritellään varsinkin sosiaaliapuna jaettavaa ruokaa noutavien jonoksi, ruokajonoksi. Ruokajono voi toki viitata myös vaikkapa ruokailijoiden jonoon koulussa.

Ekaluokkalaisia ruokajonossa Nurmijärven Maaniitun koululla elokuussa 1991. Keittäjä jakaa keittoa lapsille. Kuva: Päivi Ahdeoja. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kasvun ja työllisyyden Suomessa leipäjonojen Suomi on kipeä muistutus elämänmahdollisuuksien eriytymisestä. Yksi maailman parhaista maista ei pysty pitämään huolta heikoimmistaan sosiaaliturvan avulla. Hyvinvointivaltion pohja vuotaa, mikä tulee näkyväksi katuja kiertelevinä tuhansien ihmisten leipäjonoina.

Ilmiö ei sinänsä ole uusi. Leipäjonoja on ollut jo 1990-luvun lamasta lähtien siellä, täällä ja tuolla. Kuitenkin 2010-luvun puolivälin paikkeilla leipäjonot nousivat uudestaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Syksyllä 2014 käydyssä eduskunnan välikysymyskeskustelussa termi leipäjonot mainittiin useammin kuin koskaan aikaisemmin. Ne ovat olennainen osa kasvuun ja työllisyyteen keskittyvää Suomea.

Kun 1990-luvun laman aikaan ruoka-apuun liittynyt keskustelu pyöri sosiaalipoliittisen ongelman ympärillä, nyt 2010-luvulla ruoka-apu on liitetty suomalaismediassa ennen kaikkea ruokahävikkikeskusteluun. Sosiaalipoliittinen kysymys on painunut taka-alalle, koska ruoka-apu on sosiaalisena käytäntönä vakiintunut epäviralliseksi osaksi suomalaista köyhyyspolitiikkaa. Resurssiniukkuus on puolestaan herätellyt ihmisiä ajattelemaan ylijäämäruoan uudelleenkäyttöä.

Rakennemuutoksen mystinen sävy

Rakennemuutos-sana viittaa kaunistelevasti ja kovin ylimalkaisesti siihen, mitä tapahtuu todella, kun kilpailukykyä parannetaan, kun automaatio lisääntyy ja organisaatioita rukataan uuteen uskoon. Se ilmaisee tästä tapahtumasta yhden piirteen, joka kuitenkaan ei ole yksilön kannalta kovin olennainen. Erityisen käyttökelpoiseksi tämän sanan tekee se, että rakennemuutos voi tarkoittaa myös ilmiötä, joka tapahtuu ihmistahdosta täysin riippumatta. Tämä mystinen sävy seuraa sanaa silloinkin, kun sillä tosiasiallisesti ilmaistaan aivan muuta, ihmisen päätöksin tehtävää muutosta.

Rakennemuutos myös maataloudessa, kielessäkin

Vuoden vaihteessa tulee täyteen maamme kymmenes jäsenyysvuosi Euroopan unionissa. EU-aikana maastamme on hävinnyt kaikkiaan runsaat 26 000 tilaa eli joka neljäs maatila on lopettanut maatalouden harjoittamisen. Nyt maatiloja on vajaat 74 000. Rakennemuutos ei tullut uutena ilmiönä suomalaiseen maatalouteen, sillä jo ennen unioniin liittymistä tilarakenteen kehittyminen oli voimakasta. EU-jäsenyyden pelättiin kuitenkin ajavan maa- ja elintarviketalouden sekä erityisesti alkutuotannon vakavaan kriisiin.

Maanviljely- ja käsityövaltaisen kulttuurin katoamisen myötä on kadonnut monta sanaa. Hauskaa, että osa niistä jatkaa elämäänsä joko uuden merkityksen saaneina tai kuvailmauksissa; niitä käyttämällä kannetaan muistoa menneestä. Sana yksiniitinen on hakusanana Suomen kielen perussanakirjassa, jossa sana selitetään kuvailmaukseksi ja sen synonyymeiksi annetaan adjektiivit yksioikoinen, yksinkertainen, typerä ja simppeli.

Kökkö traktorissa?

Vuonna 1991 somerolainen Raimo Kurvinen osallistui viljelijöiden traktorimarssiin Vihtiin ja takaisin. Traktorin vanteisiin oli kiinnitetty lakana, johon Anja-emäntä oli maalannut tilan nimen: Kökkö.

Traktori vilahti televisiossa, ja nimi jäi joidenkin mieleen. Kahta vuotta myöhemmin kökkötraktorsta tuli maankuulu. Toimittaja Ruben Stiller paheksui Yle-johtaja Tapio Siikalaa kepulaiseksi kökkötraktoriksi ja sai esiintymiskiellon.

Suomen murteiden sanakirjassa on paljon kökkö-alkuisia sanoja, esimerkiksi kökkö, kökkökivi, kökköläinen, kökkörö, kökkötissi ja kökkövaari. Kökko-sanalla on paljon erilaisia käyttötarkoituksia, kuten näistä esimerkeistä käy ilmi:

Talvi tulee, tiell on jo ihan kovii sontakökköi. Tuusula

Tattarii niitettii niiko muutakii viljaa vaa, ja sit pantii kökkölöil. Valkjärvi

Jos oltiin päiväkausia kaskeamassa, niin kaskipuurungoist tehtii kökkö yöpymistä varten. Vuoksenranta

Miä olinkii niin kökkö, ku en oppinnu uimaa. Orimattila

Pittääpä ruveta kökköö pitämään sanotaan, kun ei raaskita sytyttää tulta. Leppävirta

se oĺ jo iha kökkönnä, ”sikahumalassa”. Lemi

Iiro Viinanen oli valtiovarainministerinä yhteiskunnallisesti kiivaina vuosina 1991–1996. Kuva: Kai Honkanen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Viinasen giljotiini

Giljotiini-sanaa on käytetty viime vuosina eri yhteyksissä harvakseltaan sekä ihmisen mestaamisen merkityksessä että kuvaannollisesti eri tavoin, myös poliittisissa yhteyksissä. Esimerkiksi Satakunnan Kansassa kirjoitettiin 15. tammikuuta 2015 liikennemäärärahoista: ”Kataisen hallituksen ensimmäinen liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) nosti valtakunnallista profiiliaan giljotiinilla, joka puolitti kasitielle suunnitellut määrärahat.” Aamulehdessä muisteltiin 1. lokakuuta 2015 Iiro Viinasen ministeriaikoja: ”Silloinhan homma meni niin, että kun joku soitti ministeriöön ja rukoili, että ’älkää nyt tästä ainakaan leikatko’, niin Viinasen esikunta pani juuri sen asian giljotiiniinsa.”

Poliittisessa keskustelussa giljotiini näyttää yhdistyvän määrärahaleikkauksiin. Samassa yhteydessä on puhuttu sellaisistakin kapistuksista kuin leikkuri ja juustohöylä. Sekä Kyllösen että Viinasen giljotiineissa oli kyse tästä.

Pääministeri Esko Aho talonsa katolla Kannuksessa vuonna 1991. Kuva: Seppo Saves. Museovirasto. CC BY-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Aho ja Lipponen, sokeriserkkuja?

Eduskuntavaalien alla käytettiin eräässä lehtiartikkelissa sanaa sokeriserkku puhuttaessa pääministeri Esko Ahon ja puheenjohtaja Paavo Lipposen kaukaisesta sukulaisuudesta. Millaista sukulaista sokeriserkku sitten oikein tarkoittaa ja missäpäin tällaista nimitystä käytetään? - -

Sokeriserkku on siis ’pikkuserkkua etäisempi verisukulainen tai avioliiton kautta sukuun tullut’. Joissakin murteissa puhutaan pelkästään orpanasta tai serkusta.

Paavo Lipponen nojaa pysäköintimittariin Helsingissä 1990-luvulla. Kuva: Matti Similä. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Lipponen kiroaa mediaa

Pitkälti median ja julkisuuden merkityskentät menevätkin ristiin; tarkoittaahan julkisuus nykymaailmassa yleensä nimenomaan sellaista ominaisuutta, joka on saatu aikaan viestimien kautta. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 14.2.1995 analysoidaan poliitikkojen suhdetta mediaan, olisivat joidenkin virkkeiden media ja julkisuus suorastaan korvattavissa toisillaan. Esimerkiksi: – – hän (Paavo Lipponen) luultavasti kiroaa mediaa – –, Lipponen ei ole ensimmäinen Sdp:n johtaja, joka tuntee olonsa epämukavaksi nykyjulkisuudessa. Täysin sama sisältö tulisi välitetyksi, jos sanottaisiin Lipposen kiroavan julkisuutta ja tuntevan olonsa epämukavaksi (nyky)mediassa. Ero median ja julkisuuden välillä on abstraktioasteessa. Ominaisuudennimenä julkisuus on vielä mediaakin abstraktimpi, ja se tietysti voi sisältää myös muuntyyppistä kuin viestinten kautta tapahtuvaa esilläoloa.

Tälle hallitukselle on tyypillistä, että se ikään kuin elää kahdessa maailmassa.

”Sivuittainen todellisuus”

Jouko Lehmuskallion dokumentti Mitä tulikaan sanottua. Videomuistiinpanoja 1991–1994 Suomessa on mainio ikkuna 1990-luvun alun yhteiskunnallisiin keskusteluihin, myös kielenkäyttöön. Dokumentissa puhutaan muun muassa sinipunahallituksesta, devalvaatiosta, sitoutumisesta Euroopan yhteiseen talouspolitiikkaan, valuuttaputken siirtämisestä, ecuun sitomisesta, markkinavoimien näkymättömästä kädestä, markan kelluttamisesta, pankkituesta, risusavotoista ja laman kotitekoisuudesta. Sosiaalidemokraatti Pertti Paasio luonnehtii keskustalaisen Esko Ahon hallitusta tähän tapaan: ”No tälle hallitukselle on tyypillistä, että se ikään kuin elää kahdessa maailmassa, mielikuvituksen maailmassa, johon kuuluvat mahtavat sanonnat, kuten yhteiskuntasopimus, perusturva, reunaehto ja tällaisia, ja sitten se ikään kuin sivuttaisen todellisuuden maailma, johon itse asiassa eivät sitten kuulukaan nämä sinänsä hyvin mahtipontiset mutta aika ontot käsitteet – –.”

Puhumalla vastustamista

Eduskunta alkoi puida Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa syksyllä 1994. EU-jäsenyyttä vastustettiin monin tavoin, mielenosoituksin ja muin mielenilmauksin. Eduskunnassa käytiin jarrutuskeskustelua, jossa vedottiin niin Jumalaan kuin jatkosotaankin. Pisin yksittäinen puheenvuoro kesti kuusi ja puoli tuntia.

Kansanedustaja Sulo Aittoniemi liittyi SMP:n eduskuntaryhmästä keskustan eduskuntaryhmään maaliskuussa 1994. Kuva: Kai Honkanen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Avis ja muuta EY-kieltä

Euroopan yhdentymiskehitys on merkittävä asia – merkittävä sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä – ennen muuta tietysti siitä aiheutuvien taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten muutosten takia mutta myös kielen näkökulmasta. Suomen kielen kannalta muutokset tarkoittavat ensisijaisesti uusia käsitteitä ja niiden mukana uutta sanastoa. – –

EY:n komissio esitti 4.11.92 vastauksensa Suomen jäsenhakemukseen. Samana iltana televisiossa esiintyneet ministerit ja muut poliitikot käyttivät kaiken aikaa suomalaisten valtaenemmistölle täysin tuntematonta sanaa puhumalla avis’sta (”aviista”). Ranskan sana avis (”avii”) oli kuin taikasana, eikä kukaan vaivautunut selittämään katsojille, mitä se tarkoittaa. Taikasanastahan menee voima, jos loitsija rupeaa sitä selittämään. Sen sijaan radion ja television uutistoimittajat ilmaisivat asian niin, että tavallinenkin suomalainen sen ymmärsi: EY:n komissio on antanut lausunnon Suomen jäsenhakemuksesta.

Jari Vilén, Leila Lehtinen, Ilkka Oksala, Päivi Varpasuo, Ritva Laurila ja Kimmo Sasi juhlivat Suomen EU-jäsenyyden varmistumista Strasbourgissa vuonna 1994. Kuva: Markku Niskanen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Ainahan politiikassa puhutaan paljon turhaa, mutta täällä vielä enemmän.

Mepit ja suomen kielen asema

Suomen ensimmäiset mepit eli eurokansanedustajat (engl. MEP = Member of the European Parliament) joutuivat taistelemaan istunnoissa myös oikeudesta käyttää äidinkieltään. Eräässä istunnossa Marjatta Stenius-Kaukonen joutui valittamaan siitä, etteivät suomalaiset olleet saaneet asialistaa suomeksi käännettynä. Hän puhui suomeksi, mutta hänen puheestaan puuttui tulkkaus, jonka normaalisti olisi pitänyt kuulua muiden edustajien kuulokkeisiin.

Entäpä eurooppalainen politiikan kieli? ”Ainahan politiikassa puhutaan paljon turhaa, mutta täällä vielä enemmän”, Stenius-Kaukonen arvioi Euroopan parlamentin työtä.

Paavo Nurmi kymmenen markan setelissä vuodelta 1986. Kuva: Urheilumuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Hei hei, markka – tervetuloa, euro!

Eurorahoja pyöritellessä jää kysymään, olisiko niiden suunnittelussa sittenkin ollut mahdollista ottaa paremmin huomioon eri kielten ominaispiirteet. Markkamme siirtyessä historiaan on toisaalta hyvä muistaa, ettei meillä entisinäkään aikoina ole aina ollut rahana markka: esi-isämme ovat saaneet totutella hyvin monennimisiin rahoihin.

Valuuttojen nimitykset

Kielitoimiston ohjepankissa on sivu, jossa kerrotaan valuuttojen nimityksistä. Valuuttojen nimitykset ovat yleisnimiä, eli ne kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella: euro, peso, real ja niin edelleen.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen lehdistötilaisuus 6. kesäkuuta 1995. Kuvassa pääministeri Lipponen ja ulkoministeri Tarja Halonen. Kuva: Arja Jokiaho. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Värikkäitä hallituksia punamullasta sinipunaan ja sateenkaareen

Hallituksiin viitataan usein värien nimillä. Perinteisessä punamultahallituksessa tai punamullassa alkuosa viittaa vasemmistoon, jälkiosa keskustaan. Pääministeri Harri Holkerin hallitus (1987–1991) oli ensimmäinen sinipunahallitus: nimessä näkyy SDP:n punainen ja kokoomuksen sininen.

Pääministeri Paavo Lipposen ensimmäistä hallitusta (1995–1999) kutsuttiin sateenkaarihallitukseksi. Sateenkaarihallitus on useiden erilaisia poliittisia näkemyksiä, laajaa värikirjoa, edustavien puolueiden muodostama koalitio. Sateenkaarihallitus on poimittu Nykysuomen sanatietokantaan juuri Lipposen hallituksesta puhuttaessa vuonna 1995. Sana otettiin Kielitoimiston sanakirjan ensimmäiseen versioon vuonna 2004.

Sateenkaarihallituksia on ollut Lipposen jälkeenkin. Näin Riitta Eronen hallitusten nimistä Kielikellossa vuonna 2011:

Palapelihallitus, paellahallitus, basaarihallitus, sixpack-hallitus, kirppusirkus… Kielikuvia riitti julkisuudessa, kun Helsingin Säätytalossa toukokuussa 2011 käytiin kuuden puolueen hallitusneuvotteluja. Kielikellon kesänumeron ilmestyessä tiedetään, miten niissä kävi ja voidaanko palata sanaan sateenkaarihallitus, jota käytettiin edellisistä laajapohjaisista hallituksista 1990-luvulla. Värikäs retoriikka on leimannut politiikkaa huhtikuisten eduskuntavaalien jälkeen. Entä lunastavatko puolueet vaalien alla antamansa lupauksen parantaa virkakieltä? Kielikello tarkkailee tilannetta.

Vieläkään ei ollut ”naispresidentin” aika

Vaalien 1994 alla pohdittiin, joko olisi ”naispresidentin” aika. Tätä teemaa mietti muun muassa sosiaalidemokraatti Tarja Halonen eräässä Ylen haastattelussa. Ruotsalaisen kansanpuolueen Elisabet Rehn, Lillaniksi usein kutsuttu, maailman ensimmäinen naispuolinen puolustusministeri, nousikin vaalien ensimmäisellä kierroksella toiseksi ja haastoi Martti Ahtisaaren.

Kielen ja sukupuolen suhde on herättänyt kiivaita keskusteluja vuosikymmenien saatossa. Suomea markkinoidaan maailmalle usein tasa-arvon mallimaana, mutta kriitikkojen mielestä paljon on vielä tehtävissä. Yksi kuuma ja ajoittain pinnalle pulpahtava keskustelunaihe on sukupuolineutraali kielenkäyttö. Se keskustelutti 1990-luvulla ja on keskusteluttanut myöhemminkin. Tässä muutamia otteita aiheeseen liittyvistä kirjoituksista.

Kuningattaria ja loimuttaria

Urheilun kieli erottaa yhä sukupuolet Suomessa, kun muilla elämänaloilla kielellinen tasa-arvo on toteutunut huomattavasti paremmin. Suomalaisille urheilu on tärkeä asia. ”Urheileva kansa” on valinnut urheilijat kuninkaikseen ja kuningattarikseen. Kuningatar onkin ylivoimaisesti yleisin naisurheilijoista käytetty feminiinijohdos: ”Marja-Liisa Kirvesniemi, Sarajevon hiihtokuningatar” (TS 18.2.1988). Muita feminiinijohtimisia ilmauksia löytyy sanomalehtien urheilusivuilta runsaasti: maailmancupin valtiatar, luistelun sankaritar, pituushyppääjätär, pikajuoksijatar, uimahyppääjätär. Raision Loimun naispelaajia kutsutaan loimuttariksi. Kansallisuudennimijohdokset kuuluvat edelleen urheilukieleen. Naiskilpailijat ovat norjattaria, ruotsittaria jne.

Mainoskyltti, Meny-kertakäyttölautanen. Kuva: Uudenkaupungin museo. CC BY 4.0.
Mainonta on perinteisesti pönkittänyt käsityksiä sukupolista. Tässä nainen makaa kertakäyttöastioiden mainoskyltissä. Kuva: Uudenkaupungin museo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kohti ei-seksististä kieltä

Euroopan neuvoston suosituksen mukaan sen jäsenvaltioiden pitäisi edistää sellaisen kielen käyttöä, joka parantaa miesten ja naisten välistä tasa-arvoa. Suosituksen mukaan jäsenvaltioiden on mahdollisuuksien mukaan rohkaistava ei-seksistisen kielen käyttämistä. Huomiota on kiinnitettävä tiedotusvälineiden sekä lainsäädännön, julkishallinnon ja koulutuksen kieleen.

Henkilökohtaisesti pidän seksististä kieltä ei-seksististä tasa-arvoisempana. Tekijä on väistämättä jompaakumpaa sukupuolta, enkä näe sukupuolen ilmaisemisessa mitään alentavaa. Sukupuolen ilmaiseminen ei tietenkään ole välttämätöntä (minkä vuoksi se varmasti monen mielestä on turhaa) – omasta mielestäni sukupuolen ilmaiseminen on sukupuolta kunnioittavaa ja asiaa selventävää. En näe sukupuolettomuutta tavoiteltavana, vaan pikemmin luonnottomana.

Nainen ratissa?

Iltapäivälehden lööppi pysäyttää: ”Naisautoilija törmäsi karhuun.” ”Naisautoilija”! Mitä oikein halutaan viestiä sillä tiedolla, että karhuun törmännyt autoilija on nainen? Ei kai vain ole tarkoitus lisätä uutisen repäisevyyttä sillä miehisen ylemmyyden piiloviestillä, että ”joo joo, sehän nyt piti arvata, että nainen siellä oli ratissa, ei erota jarrua kaasusta, menee ja törmää karhuun!”

Mies ellei toisin ilmoiteta

Varsinaisessa aineistossani nais-määriteosa esiintyy kaikkiaan 143 kertaa ja mies-määriteosa 59 kertaa (esimerkiksi naisautoilija, naisehdokas, naisministeri, miesasiakas, miesohjaaja, miesvanki). Ero on merkittävä, semminkin kun nainen-sanaa viljellään kaiken kaikkiaan vähemmän – nainen-sana toimiikin hyvin usein juuri määrittävänä elementtinä. Hyvin monessa tapauksessa etuliitteen käyttöön ei ole semanttisia tai muitakaan perusteita. Kun naissukupuolta korostetaan ilman havaittavaa syytä ja vastaavasti häivytetään puheena olevan miehen sukupuoli, implikoidaan, että sukupuolisuutta on vain yhdenlaista, feminiinistä. Nais-etuliitteen käytön taustalla on tietysti esimerkiksi tiettyjen ammattinimikkeiden maskuliininen stereotypia: lääkäri tai kirjailija mielletään mieheksi, ellei toisin ilmoiteta.

Valtion päämies vai valtion pää?

Uuden perustuslain luonnoksessa käytettiin tasavallan presidentin toimenkuvaa määriteltäessä presidentistä ilmaisua valtion päämies. Kielenhuoltajat halusivat vaihtaa sen sukupuoleen viittaamattomaan ilmaukseen valtionpää, aivan niin kuin englannissa on head of state ja virossa riigipea. Perustuslakikomitea ei kumminkaan muutosehdotusta hyväksynyt vaan pyyhki koko sanonnan kyseisestä kohdasta.

Martti Ahtisaari on valtionpäämies. Valtakuntaa hänellä ei ole, sillä hänen valtakirjansa tulee kansalta. Ainoa virka, jossa valtakunta vielä kummittelee, on valtakunnansovittelija. Olisikohan tällä korkealla virkamiehellä peräti taivaallinen valtuutus?

Suositus seksismin karsimiseksi

Euroopan neuvosto on antanut suosituksen seksismin karsimiseksi kielestä. Suosituksessa todetaan, että hyvistä tavoitteista huolimatta todellinen sukupuolten välinen tasa-arvo ei vielä toteudu sosiaalisten, kulttuuristen ja muiden esteiden vuoksi. Yksi tasa-arvon toteutumisen este on seksistinen kieli, jossa maskuliinisuus asettuu feminiinisyyden edelle. Monissa kielissä käytetään maskuliini-ilmauksia viittaamaan molempiin sukupuoliin, mikä voi aiheuttaa epätietoisuutta siitä, viitataanko mieheen vai naiseen.

Suomen kielen lautakunta pitää Euroopan neuvoston suosituksen huomioon ottamista  tärkeänä myös Suomessa. Toisin kuin monissa muissa Euroopan kielissä suomen kielessä sanoilla ei ole sukuja ja miehiin ja naisiin viitataan samalla persoonapronominilla. Suomessa  kielellinen epätasa-arvo ilmenee muilla tavoin.

Mitä kielenhuolto voi tehdä?

Kieli ja sukupuoli ovat suuria tunteita herättäviä asioita. Silloin, kun nämä kaksi yhdistyvät, kansalaiset syttyvät puhumaan ja kirjoittamaan. Sitä täytyy pitää pelkästään hyvänä; vain merkityksellisistä ja olennaisista asioista kai ihmiset jaksavat innostua. Kuitenkin maltti on hyvä pitää tallella ja miettiä, mitä kielenhuolto oikeastaan on ja mitä se voi tehdä. Voida-verbi on lisäksi hyvin monimerkityksinen. Se voi viitata mahdollisuuteen, omaan kykyyn tai myös velvollisuuteen ja pakkoon. Tämä voiminen koskee jokaista, joka suomea julkisesti käyttää.

Tytöt ja pojat tilulilulii

Sanotaan nyt ensin ikään kuin kehystykseksi, että sukupuolien vastakkainasettelun korostaminen ärsyttää minua päivästä toiseen. Päivästä toiseen se nimittäin tulee vastaan ja mitä moninaisimmissa paikoissa, kuten hiekkalaatikolla, koulun vanhempainillassa, puoli yhdeksän uutisissa ja vallankin kaikkialla siellä, missä ihmispololle yritetään myydä jotakin.

Tänään sen teki aamulehteni eli Helsingin Sanomat. Sivulla A5 lukee kissankorkuisin kirjaimin, että ”Tytöt vierastavat matematiikkaa poikia enemmän”. Uutisen mukaan ”tyttöjen asenteet matematiikkaa kohtaan muuttuvat kielteisemmiksi kuin poikien jo peruskoulun alaluokilla”.

Uniseksiä jo 70-luvulla

Melkein mikä tahansa voi olla sukupuolineutraalia. Kun naputan Google-hakuun sanan sukupuolineutraali englanninkielisen esikuvan, sanan gender-neutral, on tuloksena paitsi avioliittoa ja kielenkäyttöä koskevia osumia – muun muassa sukupuolineutraaleja henkilönnimiä lapselle – myös ilmoituksia sukupuolineutraaleista vaatteista (gender-neutral t-shirts). Mutta eiväthän ne ole uutta: olivathan jo 1970-luvulla muotia unisex- eli uniseksiasut, esimerkiksi ne molemmille sukupuolille yhteiset tuulipuvut.

Entä pyykkipojat!

Aamulehden linjaus sukupuolineutraalin kielenkäytön puolesta avasi uudestaan keskustelun, jota käytiin kiivaasti myös kymmenen vuotta sitten. Suomen kielen lautakunta antoi tuolloin kannanoton sukupuolineutraalin kielenkäytön puolesta. Sukupuolen ja kielenkäytön suhteeseen oli suomalaisessa julkisessa keskustelussa alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota 1980-luvun loppupuolella, jolloin ilmestyi Lea Laitisen toimittama teos Isosuinen nainen (Yliopistopaino, 1988).

Aamulehti teki konkreettisen teon tasa-arvoisemman kielenkäytön puolesta ja kielellistä seksismiä vastaan. Lehdessä pyritään jatkossa tekemään sellaisia kielellisiä valintoja, jotka eivät tarpeettomasti sukupuolita ihmisiä.

Linjauksen (ja samalla suomen kielen lautakunnan aiemman linjauksen) vastustajat tuntuvat suhtautuvan asiaan hyvin tunnepitoisesti. Ei käy! Pyhäinhäväistys! Puhemiehestäkö puheenjohtaja, perustuslain vastaista! Tämäkö nyt on Suomen suurin ongelma! Entä pyykkipojat!

Kommenteista paistaa paitsi menneisyyteen takertuminen myös syvä piittaamattomuus kielestä ja sen merkityksestä. Epätieto ja epätoivo.

Korjattavia käsityksiä

Sukupuolineutraalista kielenkäytöstä on annettu suosituksia ja ohjeita jo 30 vuotta sitten. Julkisessa keskustelussa erityisesti ammattinimikkeiden uusiminen herättää silti edelleen kritiikkiä ja pilkkaa. Siksi on syytä oikaista joitakin usein esitettyjä virheellisiä käsityksiä.

Maraa, mediapeliä ja Jumalan siunausta, valitettavasti?

Martti Ahtisaari lehdistön kuvattavana. Presidentinvaaleihin liittyvä tiedotustilaisuus Helsingissä hotelli Presidentissä. 1994. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0.
Martti Ahtisaari lehdistön kuvattavana. Presidentinvaaleihin liittyvä tiedotustilaisuus Helsingissä hotelli Presidentissä vuonna 1994. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Martti Ahtisaari aloitti Suomen tasavallan presidenttinä 1. maaliskuuta 1994. Suomalaiset olivat ensimmäisen kerran päässeet valitsemaan presidenttinsä suorassa kaksivaiheisessa kansanvaalissa.

Ahtisaari tuli presidenttikisaan päivänpolitiikan ulkopuolelta. Vaalin muuttunut luonne vaikutti myös vaalikampanjoihin. Tässä yhteydessä on puhuttu muun muassa medioitumisesta ja viihteellistymisestä. Joidenkin mielestä kisan Ahtisaaren ja Elisabet Rehnin välillä ratkaisi esiintyminen suositussa television parisuhdeohjelmassa Tuttu juttu. Karjalanpiirakoiden rypyttäminen sujui Ahtisaarelta Rehniä paremmin.

Ahtisaarta alettiin pian kutsua hellittelynimellä Mara. Myös Sahtivaarista puhuttiin. Ahtisaareen kytkettiin imitaatioissa ja sketseissä usein hokeama Valitettavasti.

Jumalasta Urho Kekkonen ei puhu, sen sijaan hän kyllä siteeraa ”erästä pappismiestä”. Vielä J. K. Paasikivi oli puhunut muun muassa Kaitselmuksesta. Ahtisaari palauttaa korkeimman voiman uudenvuodenpuheisiin toivottamalla kansalaisille Jumalan siunausta.

Vesa Heikkinen ja Tuure Hurme: Kansalaiset, tasavallan presidentti puhuu (pdf)

Erityisesti Ahtisaarella ja Halosella on lyhyitä virkkeitä. Heidän puheissaan virkepituus on keskimäärin 10 sanaa. Aiempi virkkeiden monipolvisuus on väistynyt, ja nykyään uudenvuodenpuheen virke muodostuu tyypillisesti yhdestä päälauseesta.

Myöhemmin turvallisuus-sana on vakiintunut kuvaamaan myös kansainvälisten kriisien hallintaa. Näin Martti Ahtisaari vuonna 1996: ”– – maanosassamme voidaan ratkoa vaikeitakin turvallisuusongelmia yhteistyössä, ei menneisyyden uhkakuvia ruokkien ja blokkirajoja seuraten.”

Serbit osoittavat Lontoossa mieltään maaliskuussa 1999 Naton Kosovon pommituksia vastaan. Martti Ahtisaarella oli merkittävä rooli Kosovon rauhanneuvotteluissa. Kuva: Steve Eason. Getty Images.

Suomessa paikkojen nimeäminen mahtihenkilöiden mukaan on melko maltillista. Onneksi, sanon minä.

Tulisiko Helsinki-Vantaa nimetä Martti Ahtisaari Airportiksi? Yleisönosastoissa on alettu keskustella siitä, pitäisikö päälentokenttämme nimetä Martti Ahtisaaren mukaan. Ääniä kuuluu puolesta ja vastaan.

Suomessa paikkojen nimeäminen mahtihenkilöiden mukaan on melko maltillista. Onneksi, sanon minä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa poliitikkojen mukaan nimettyjä kouluja, halleja ja sun mitä on pilvin pimein. Usein näissä nimissä se rahakin haisee.

Lopullisen läpimurtonsa sana media teki viime presidentinvaalikamppailun aikana. Media muokkasi Suomessa ennennäkemättömällä tavalla ehdokkaiden imagoa. Se analysoi, ruoti, puolsi, löi lokaa silmille, valitsi ilmaukset, joilla asioita nimitettiin – ja lopulta valitsi meille presidentin. Pettynyt Paavo Väyrynen sysäsi tappionsa syyn median niskoille. Mediapelistä puhuttiin Väyrysen luomaa sanaa käyttäen suomalaisissa viestimissä hartaasti.

Vuoden 1994 presidentinvaalit olivat joukkoviestimien juhlaa – koimme siis kaikkien aikojen mediavaalit. Yhtäkkiä sana media alkoi toistua tiheään. Presidenttiehdokkaat paistattelivat mediajulkisuudessa ja hyödynsivät mediavoimia. Mediarummutus oli äänekästä, teetettiin mediagallupeja ja arvosteltiin mediaosaamisen tasoa. Ehdokkaat taistelivat mediasuosiosta, kävivät mediasotaa ja väittelivät mediapelin osuudesta vaalin lopputulokseen. Vaaleista kehkeytyi todellinen mediatapahtuma.

Paavo Väyrynen moitti 1990-luvulla mediaa siitä, että se on kohdellut häntä väärin. Vuoden 1994 presidentinvaalien ja EU-äänestyksen jälkeen Väyrynen sanoi median ratkaisseen lopputuloksen. Väyrysen mukaan Suomen EU-jäsenyys oli helsinkiläisen median läpiajama hanke. Vastaavasti juuri presidentinvaalien alla julkaistulla noottiuutisella taas siirrettiin Väyrysen mukaan hänen tukijoitaan Elisabeth Rehnin riveihin.

Sen enempää mediapeliä kuin presidenttipeliäkään ei ole hakusanana 1900-luvun alkupuolen kieltä kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa. Vuonna 1992 ilmestyneessä Suomen kielen perussanakirjan kakkososassa on presidenttipeli (’presidentinvaaleja edeltävä poliittinen juonittelu’) mutta ei mediapeliä. Mediapeli (’presidentinvaaleja edeltävä poliittinen juonittelu’) otettiin Perussanakirjan seuraajaan Kielitoimiston sanakirjaan, kun se ilmestyi vuonna 2004.

Paavo Väyrynen vaalitilaisuudessaan vuonna 1994. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Martti Ahtisaari äänestää presidentinvaaleissa vuonna 1994. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Lamaa ja kriisejä ei kaivata, mutta mitä 1990-luvulta kaivataan?

Ilta-Sanomissa on listattu asioita, joita yhdeksänkymmentäluvun lapset ja nuoret vuosikymmeneltä kaipaavat. Niitä ovat muun muassa televisiosarjat Beverly Hills 90210, Frendit, Twin Peaks ja Simpsonit sekä Metsolat, Hyvät herrat, Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat. Vuosikymmen oli myös tyttö- ja poikabändien kulta-aikaa: Spice Girls ja Nylon Beat, Backstreet Boys ja XL5. Suomea valloittivat niin tamagotchit (virtuaalilemmikit) kuin jojotkin. Videovuokraamot kukoistivat ja luukkukioskilta haettiin merkkareita.

Spice Girls eli Victoria Beckham, Emma Bunton, Melanie Brown, Geri Halliwell ja Melanie Chisholm New Yorkissa syyskuussa 1997. Kuva: Vinnie Zuffante. Getty Images.

Ylen julkaiseman Kirjojen Suomi -sarjan mukaan kotimaiset romaanit nostivat 1990-luvulla esiin monia yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten ihmisten pahoinvoinnin sekä huolen Suomen asemasta Euroopassa ja jatkuvan kasvun ideologian mahdottomuudesta. ”Afrikan ongelmista, nälästä, pakolaisuudesta, rikollisuudesta ja terrorismista kirjoitettiin 2000-luvun kriisejä ennakoiden, mutta ilmastomuutoksesta ei vielä oltu tietoisia.”

Ylen jutussa mainitaan muun muassa seuraavat 1990-luvun merkkiteokset: Erno Paasilinnan Kauppamiehet isänmaan asialla, Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu, Veronica Pimenoffin Maa ilman vettä, Olli Jalosen Isäksi ja tyttäreksi sekä Kreetta Onkelin Ilonen talo. Jutussa kerrotaan myös Kalle Päätalon massiivisen Iijoki-sarjan loppuun saattamisesta: 26 kirjaa suomalaisuuden rakentumisesta toisen maailmansodan jälkeen.

Ajan sanoja karaokesta sateenkaarihallitukseen, kotoutumisesta uusavuttomuuteen

Nykysuomen sanakirjassa käydään vielä kansakoulua, sairastetaan kunnansairaalassa ja vaihdetaan alusvaatteet kerran viikossa. Maailma on nykyään paljolti toisenlainen ja sitä kuvataan eri sanoin.

Kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen, kulttuurisihteeri Tuula Pessa ja ympäristöministeri Pekka Haavisto Tampereen Viikinsaaren luonnonsuojelualueen avajaisissa vuonna 1995. Kuva: Jari Seppälä. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Useissa tähän mennessä julkaistuissa Perussanakirjan esittelyissä on pyritty löytämään aihepiirejä, joiden sanasto on erityisen paljon muuttunut viime vuosikymmeninä. Toimituksen sormituntuman mukaan uusia sanoja on ilmaantunut runsaasti esimerkiksi tekniikan eri alueilla (mm. tietotekniikassa ja elektroniikassa), lääketieteessä, ruokatalouden alalla ja yhteiskuntaelämän eri lohkoilla.

Tätä kehitystä kuvaa esimerkiksi Perussanakirjan ympäristö-alkuisten sanojen ryhmä, johon kuuluu 32 uudissanaa, mm. ympäristöaktiivi, ympäristöhaitta, ympäristöhallitus, ympäristökasvatus, ympäristökatastrofi, ympäristöliike, ympäristöministeri, ympäristömyrkky, ympäristönsuojelu, ympäristöpakolainen, ympäristöpolitiikka, ympäristörikos, ympäristösodankäynti, ympäristöterveydenhuolto ja ympäristövahinko.

Jotakin kertoo yhteiskunnastamme myös tieto-alkuisten sanojen suuri määrä: Perussanakirjassa tällaisia uudissanoja on peräti 76. Monet niistä liittyvät atk-alaan tai yleensä tietotekniikkaan. Esimerkkejä: tiedonhaku, tiedonhakujärjestelmä, tiedonkulku, tiedonsiirto, tiedonsiirtoverkko, tietohuolto, tietojenkäsittely, tietojenkäsittelyoppi, tietojärjestelmä, tietokanta, tietokoneanimaatio, tietokonegrafiikka, tietokoneistua, tietokonemusiikki, tietokonepeli, tietokonerikollisuus, tietokonevirus, tietokortti, tietopalvelu, tietosuojarikos, tietoteollisuus, tietotupa, tietotyö, tietoverkko, tietovuoto ja tietoyhteiskunta.

Mitä missä milloin -vuosikirjaan (Otava) on kerätty vuodesta 1982 alkaen lista edellisen vuoden uudissanoista. Riitta Eronen on koonnut listat (vuosilta 1982–2007) teokseensa Uudissanat rötösherrasta salarakkaaseen (Otava 2007). Tässä vuosittaisia poimintoja Erosen teoksesta.

1990: ekomerkki (ekotuotteeseen kiinnitettävä merkki), ekotuote (ympäristöä vähän saastuttavista tuotteista), euronormi (Euroopan yhteisöissä yhtenäisesti noudatettava normi), GSM (Groupe Spécial Mobile, Eurooppaan rakennettava uusi matkapuhelinverkko), lume (lume: lumeen: lumeella; suomen kielen lautakunnan suosittama plasebon, näennäislääkkeen, uusi nimi), maastopyörä, naispiispuus, otsoniaukko, paniikkihäiriö, pysäköintikiekko, taskupuhelin, turvaseksi, työministeriö (ent. työvoimaministeriö)

Nokian GSM-matkapuhelin vuodelta 1995. Formula 1 -aiheissa kuorissa on Mika Salon signeeraus. Kuva: Urheilumuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Maailman ensimmäisen GSM-puhelun soitti Suomen Pankin johtaja Harri Holkeri Nokian Radiolinjalle toimittamassa verkossa heinäkuussa 1991. – – GSM-puhelinta kutsuttiin Eurooppa-henkisesti ”europuhelimeksi”. Juontaja Matti Kyllönen kehuu puhelun häiriöttömyyttä: ”Tänne ei kuulu mitään rahinaa. Puhelin toimii kuin cd-soitin.” Myös [Tampereen apulaiskaupunginjohtaja Kaarina] Suonio ja Holkeri ylistävät puhelimen ominaisuuksia kuin vanhojen mainosfilmien näyttelijät. ”On kuin naapurihuoneessa puhuisi.”

1991: ammattikorkeakoulu, hapero (henkisesti kuluneista keski-ikäisistä), hoitotestamentti, lambada (eräs brasilialaisperäinen muotitanssi), lähdevero, omanumero (pysyvä puhelinnumero, jolla henkilö on tavoitettavissa kulloisestakin paikasta), pallolaajennus, superpesis, vahvero (henkisesti vahvoista keski-ikäisistä), ympäristömerkki, yrityslippu

Asiakkaat laulavat karaokea Koivukylän Klubilla Vantaalla vuonna 1991. Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo. CC BY-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

1992: asiamiesposti, biodiesel, direktiivi, entiselämys (lääketieteen sanastolautakunnan suositus déjà-vu-ilmiön suomenkieliseksi nimitykseksi), eurohaaroitin (eurooppalaisen sandardin mukainen haaroituspistorasia), gerbiili, joukkokanne, karaoke, katumuspilleri, Kela-kortti, kännykkä, muodostelmaluistelu, pakkoruotsi, ranskanlettu, -ohukainen (kreppi, crêpe), sosiaaliporno, videosota (television välityksellä olohuoneisiin tuotu lähes tosiaikainen sota, erit. Persianlahden sodan aikana), V-tyyli (mäkihyppytyyli, jossa sukset muodostavat edestä aukeavan v:n)

Monet soittajat kyselevät, onko kännykkä ”virallinen” sana ja jos ei, niin mitä sitten pitäisi käyttää. Tällä suomalaisten lemmikillä onkin paljon nimiä. Vuosikymmenen alussa puhuttiin autopuhelimista tai käytettiin laitteista teknisiin järjestelmiin viittaavia lyhenteitä GSM ja NMT. Kun laite pieneni käteen käyväksi, ryhdyttiin puhumaan käsi- ja taskupuhelimista; tällä hetkellä kattavin nimitys on matkapuhelin. Se sopii esitteisiin ja käyntikortteihin (lyhenne matkap. tai matkapuh.). Varsinkin puhekielessä sanat känny ja kännykkä ovat kuitenkin hyvin yleisiä. Kännykkä oli alun perin Nokian tavaramerkki, siis vain yhden valmistajan yhden tuotteen nimi. Nimitystä oli kuitenkin vaikea hahmottaa erisnimeksi, sillä sanahan on johdos lapsenkielisestä ’kättä’ tarkoittavasta känny-sanasta. Sana yleistyikin niin, että Nokia jokin aikaa sitten luopui yrityksistä säilyttää sana tavaramerkkinä.

1993: akvaariokoulu (kokeilukoulu, jossa painotetaan mm. valinnaisuutta ja tulosohjausta), askarruttaja (askartelun ohjaaja), E-kirje (elektroninen kirje, postiin tiedonsiirtona ja postista vastaanottajalle tavallisena kirjeenä toimitettava kirje), hostelli, kestovaippa, komissio (toimikunta, johtoryhmä, esim. EY:n hallintoelin), koputus (äänimerkki, joka kesken puhelun ilmoittaa toisen puhelun olevan tulossa), laskutuslisä, maailmanperintö, reunaehto, ryhmäkanne, tietulli, yrityslukio

1994: arvonlisävero (liikevaihtoveron tilalle tuleva välillinen kulutusvero, joka koskee myös palveluja), balkanisoitua (valtiosta tai valtionryhmästä: hajota keskenään kiisteleviin osiin), henkilöstöyritys, interaktiivinen, kauneusloukku (naisen asema ulkonäkövaatimusten paineessa), lobata, lähihoitaja, matkakortti, porraskiipijä (portaisiin asennettu pyörätuolinkuljetin), puhelinseksi, rasitusastma, romani, salmiakkiviina, satanismi, sähköposti (tietoverkko, jossa viestejä välitetään ATK-päätteestä toiseen), turvatyyny, uusavuttomuus, vähemmistövaltuutettu

1995: duuma, ehkäisyrengas, etämyynti, isyyspakkaus, joutsenmerkki, kansallismaisema, kotimaisuusmerkki (Hyvää Suomesta -merkki, jolla osoitetaan elintarvikkeen kotimaisuus), kulttuuripääkaupunki, käräjäoikeus, läheisriippuvuus, moposkootteri, nomadi (paimentolainen; kansainvälinen, liikkuva tietoyhteiskunnan ihminen), paralympialaiset, pervo, romani / romanin kieli / romanikieli (romanien kieli; Kielitoimiston suositus), tasannevuodet (vaihdevuosien jälkeinen aika), veroale

Puolustusministeri Elisabeth Rehn vuonna 1994. Naisten vapaaehtoinen asepalvelus tuli mahdolliseksi Rehnin ministerikaudella vuonna 1995. Kuva: Arja Jokiaho. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

1996: aikuislukio (iltalukioiden uusi nimi), biomuovi, europarlamentti, euroraha, eurovaluutta, frankki (ehdotus EU:n yhteisen valuutan nimeksi), jälkiehkäisy, karpaasi, kuntonyrkkeily, ovensuukysely, pin-luku (personal identity number, esim. puhelimessa käytettävä henkilökohtainen tunnusluku), sateenkaarihallitus, tappajavirus, tekoelämä (tietokoneella luotu elämää jäljittelevä toimintokokonaisuus), tunkeumapommi (rakettimoottorin voimalla lentokenttään tms. kohteeseen tunkeutuva lentopommi), tutkijakoulu, tätienergia (keski-ikäisten naisten energia), varusnainen

1997: alumni (lat. alumnus ”kasvatti”, ”oppilas”; seniori, korkeakoulun entinen oppilas), antennipipo (pipo, jossa on pystyssä sojottava tupsu), Creutzfeldt-Jacobin tauti (CJD-tauti, hullun lehmän tautia muistuttava ihmisen keskushermoston infektiosairaus), ekotalo, euro, harmaa talous, hymiö, kettutyttö, kiintymysliitto (Martti Paloheimon ehdotus kahden naisen tai kahden miehen liiton nimitykseksi), kommunikaattori (älypuhelin, GSM-puhelin, josta voidaan myös lähettää telekopioita ja sähköpostia, käyttää Internetiä ja joka sisältää kalenterin, osoitekirjan jne.), kotisivu, maitosokerihäiriö (lääketieteen sanastolautakunnan suositus laktoosi-intoleranssin suomenkieliseksi vastineeksi), mopoauto, numeronnäytin (puhelimessa laite, joka näyttää, mistä numerosta soitto tulee), nörtti, pariliitto (Osmo Ikolan ehdotus kahden naisen tai kahden miehen liiton nimitykseksi), terveysvaikutteinen elintarvike, tradenomi, tunneäly, vegaani, vuorotteluvapaa

Valtiovarainministeri Sauli Niinistö vuonna 1996. Kuva: Kari Hulkko. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kenen näkökulmaa siis edustaa määre ”sukupuolineutraali avioliitto”? Se on jonkun ulkopuolisen toimijan, esimerkiksi tilastohenkilön, joka haluaa korostaa, että hänelle on samantekevää, mikä on Kalle Niemisen tai Helmi Virtasen (nimet muutettu) aviopuolison sukupuoli. Näkökulma kai on salliva tai ainakin välinpitämätön, mutta se tulee toistaneeksi heteronormatiivisen ideologian outoja piirteitä.

Sauli Niinistö ehdotti käytettäväksi sanaa pariliitto, tosin epäselväksi jäi, keitä tämä sana koskisi. Niitäkö, jotka solmivat siviiliavioliiton? On aika outo ajatus, että sana avioliitto ykskaks viittaisi vain kirkolliseen vihkimiseen. Sanaa homoliitto käyttivät enimmäkseen aloitteen vastustajat, mutta ilmeisesti sanan lyhyyden vuoksi sitä nähtiin myös neutraalimmassa uutisoinnissa.

Aivan omaa luokkaansa oli sana seksiliitto. Kun ensin perustellaan miehen ja naisen liiton ainutlaatuisuutta heteroseksin ”luonnollisuudella”, nimetään seuraavassa lauseessa muunlaiset liitot seksiliitoiksi. Eikö se luonnollinen seksi sitten olekaan seksiä?

Miukuja eli @-merkkejä. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.
Miukuja eli @-merkkejä. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.

1998: amppelimansikka, EHEC-bakteeri, kutsubussi, limuviina, maistraatti, miuku (sähköpostin @-merkin nimitys; Kielitoimiston suositus), monikkoperhe, nuorisovaltuusto, palomuuri, paparazzi, pätkätyö, siirtogeeninen (kasvista tai eläimestä, johon on siirretty sen ominaisuuksia muuttava geeni), tiimalasisuksi, turvakorkki (korkki, joka estää esim. lapsia avaamasta haitallisia tai myrkyllisiä nesteitä sisältävän pullon), täysmaito (kulutusmaidon uusi, EU:n lainsäädännön mukainen nimi), varushenkilö (varusmiehen ja varusnaisen yhteisnimitys), verkkokauppa, yksönen (ainoana syntyvä lapsi; Kielitoimiston suositus)

1999: deli (engl. herkkukauppa, herkkuosasto), e (euron suomenkielinen lyhennesuositus), El Niño (esp. lapsi, Jeesus-lapsi; erityisesti Tyynenmeren alueella muutaman vuoden välein toistuva ilmastollinen muutos), ensihoitaja, Euroopan keskuspankki, halloween, HTML, intranet, kirkasvalohoito, kotouttaminen, lasikatto (työelämässä naisten etenemistä ylimpään yritysjohtoon ehkäisevä ”näkymätön este”), luomusunnuntai (ekosunnuntai, 1998 kokeilukäyttöön otettu kirkkopyhä), maailmanlaajuistaa (tehdä yleismaailmalliseksi, globaalistaa-verbin suomenkielinen vastine), netiketti, poliittisesti korrekti, sauvakävely, selain, ulkoistaminen, uniapnea, uskomuslääkintä, uusmedia (uudet mediat, elektroniset viestimet, kuten cd-romilla ja tietoverkossa julkaistavat tuotteet), veroparatiisi, Viagra, www, äitiysvapaa/isyysvapaa/vanhempainvapaa (entinen äitiysloma/isyysloma/vanhempainloma)

Asenteenmuutokseen ja empatiaankin viittaava englannin ilmaus politically correct on suomeksi suoraan käännettynä poliittisesti korrekti. Poliittisella korrektiudella tarkoitetaan toiminnan, kielenkäytön tms. tapaa, joka pyrkii olemaan loukkaamatta ketään. Oxford English Dictionary mainitsee ilmauksen syntyajaksi vuoden 1986, ja ilmaus on yleistynyt meilläkin 1990-luvun puolestavälistä lähtien.

Jani Soininen hyppäsi V-tyylillä Naganon olympialaisissa helmikuussa 1998. Suurmäestä irtosi tällä tyylillä hopeaa. Kuva: Mike Hewitt, Allsport. Getty Images.

Verkossa eli netissä, siis tiedon valtatiellä?

90-luvulla sana verkko johdoksineen on saanut yhä enemmän käyttöä tietoverkkojen yleistyessä. Niiden mukana on tullut sellaisia sanoja kuin verkkokauppa ja verkko-osoite, joissa verkko viittaa Internetiin, maailmanlaajuiseen tietoverkkoon. Verkko- tai verkostokauppa on Internetin välityksellä tapahtuvaa sähköistä kaupankäyntiä; verkko-osoitteen avulla löytää Internetin kotisivuille. Englannin sana net ’verkko’ on myös lainattu suomeen muodossa netti, joka esiintyy usein verkon synonyyminä varsinkin rennommassa tyylissä, esimerkiksi sanoissa nettikauppa ja nettiosoite.

PC käyntiin, modeemi päälle ja yhteys Internetiin. 1990-luvulla valtaväestökin pääsi surffaamaan nettiin. Nettisivut saatiin ruudulle hypertekstijärjestelmä World Wide Webin avulla. Internetin käytön yleistyminen aiheutti medioissa innostusta, ja 1990-luvun puolivälistä alkaen alettiin puhuttiin ylevästi esimerkiksi ”tiedon valtatiestä”, ”netti-surffailusta” ja ”interaktiivisuudesta”.

Vuoden 1998 jälkeen internetyhteydet alkoivat yleistyä kotikäytössä minuuttimaksujen tilalle tulleiden kiinteiden kuukausimaksujen johdosta. Netti muuttui alan harrastajien temmellyskentästä koko kansan olohuoneeksi.

Domlang.fi – Kotus verkkoon vuonna 1995

Kotuksen verkkosivut 1998. Kuva: Hiidenkivi 1998.
Domlang.fi vuonna 1998. Kuva: Hiidenkivi-lehti, Kotuksen arkisto.

Maailma muuttuu. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa oli vuoden 1991 alussa 19 mikroa. Niistä verkossa oli yksi. Vuoden 1995 loppuun mennessä mikroja oli 50. Niistä verkossa oli 40.

Vuoden 1996 suunnitelmassa kerrotaan, että tarkoituksena on siirtyä ”vähitellen Unix-käyttöjärjestelmäympäristöön” ja siirtää tuohon ympäristöön myös ”WWW-tiedotusjärjestelmä”. Nykykielellä siis verkkosivut. Ne oli vähäeleisesti pantu pystyyn edellisenä vuonna.

Tietotekniikkaa kääntämällä ja vääntämällä

Oppitunti Svenska normallyceumin atk-luokassa 1990-luvulla. Kuva: Mauri Helenius. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Oppitunti Svenska normallyceumin atk-luokassa 1990-luvulla. Kuva: Mauri Helenius. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Tietotekniikan termit voidaan omaksua suomeen lähinnä kahdella tavalla: kääntämällä ne suomen kielelle tai vääntämällä ne suomalaisen suuhun sopivaksi.

Kääntämisen lähtökohtana on termin semanttinen analyysi, jossa selvitetään sen tarkoite. Sitten tarkoitteelle kehitetään suomen kielessä jo olevia sanoja hyödyntämällä kuvaava nimitys. Joskus kantasanasta muodostetaan sopiva johdos uuteen käyttötarpeeseen, mutta varsin usein turvaudutaan uusiin yhdyssanoihin. Esimerkkeinä johdoksista voisi mainita vaikka seuraavat: ajuri (driver), eväste (cookie), hakemisto (directory), kirjoitin tai tulostin (printer), kuvake (icon), levyke (diskette, floppy disk), näytin tai näyttö (display), ohjain (driver tai controller), päivittää (update), reititin (router), selain (browser), sovelma (applet), sovitin (adapter) ja suoritin (processor). Yhdyssanoja ovat esimerkiksi umpilevy tai kiintolevy (hard disk), selausohjelma (browser), komentosarja (script), kuvapiste (pixel), lähiverkko tai paikallisverkko (local area network, LAN), yhteyskäytäntö (protocol) ja tietoliikenne (communications).

Virtuaalilemmikkejä ja taskuhirviöitä, muumeja ja teletappeja

Virtuaaliruusuni ei tarvitse vettä eikä muutakaan hoitoa, mitä taas vaatii virtuaalilemmikki Tamagotchi, jollainen tänä syksynä kuuluu olevan kaikilla koululaisilla. Virtuaalilemmikki on mukana kannettava pieni tietokonepelimäinen lelu, jonka ruudussa näkyvää otusta pitää säännöllisin väliajoin leikisti syöttää ja panna nukkumaan, muuten se ”kuolee”.

Sana virtuaalinen tulee viestimissä vastaan joka päivä, mutta yllätys: sitä ei löydy suomen sanakirjoista, ei edes uudesta Suomen kielen perussanakirjan CD-versiosta. Koko villistä virtuaali-alkuisesta sanojen joukosta teoksessa on vain yhdyssana virtuaalitodellisuus, jonka suomenkielisiksi vastineiksi tarjotaan keino-, teko- tai lumetodellisuutta. Sana on tietenkin lainaa englannista (virtual reality), ja sillä tarkoitetaan tietokonesimulaation avulla luotua maailmaa, jota käytetään hyväksi muun muassa suunnittelussa (esimerkiksi arkkitehtien ja lavastajien työkaluna), mutta myös taiteen tekemisen ja silkan huvittelun välineenä.

Pokémoneja ja pelipalloja vuosituhannen vaihteesta. Kuva: Turun kaupunginmuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kannettavalle Gameboy-pelikonsolille julkaistuissa Pokémon-peleissä jahdattiin taskuhirviöitä. Sana Pokémon on lyhenne sanoista pocket monsters, ’taskuhirviöt’.

Suomalaislasten keskuudessa elettiin Pokémon-huuman aikaa vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 2000 mediassa kuohui japanilaisen animaatiosarjan ympärillä pyörivästä bisneksestä. Pokémon oli valtavan tuotteistettu konsepti, joka närkästytti monien lasten vanhempia.

Pokémonit, tai suomalaisittain taskuhirviöt, valtasivat Suomen päiväkodit ja koulut vuosituhannen taitteessa, saaden useat lapset hysterian valtaan.

Pokémon Go -peli siirsi hirviöt käsikonsolista älypuhelimeen vuonna 2016. Lisätty todellisuus toi Pokémonit kauppojen pakastealtaisiin ja naapurin takapihalle.

Peli toi mukanaan uusia sanoja, sellaisia kuin taskuhirviö (pelin hahmo, englannin pocket monster), lure (engl. ’houkutin’) ja digitaalinen esine. Viimeksi mainittu liittyy lisättyyn eli täydennettyyn todellisuuteen.

Harva jaksaa enää puhua Pokémon Go -pelin pelaamisesta. Pokettamistahan se tietenkin on. Ja kun pokettaa, todennäköisesti myös hunttaa, evolvaa, rivaivaa ja lurettaa.

Uudestaan!

Englannin krikettijoukkueen kannattajat ovat pukeutuneet teletapeiksi vuonna 1998 Barbadoksella. Kuva: Graham Chadwick, Allsport. Getty Images.

Ysärin loppupuolella siellä ja täällä alkoi kuulua lausahdusta Uudestaan! Syyttävä sormi osoittaa Teletappeihin (engl. Teletubbies), jota on kuvailtu ensimmäiseksi varta vasten pienille lapsille suunnatuksi televisio-ohjelmaksi. Sarjaa alettiin esittää Suomessa vuonna 1998.

Kansanedustaja Sulo ”Suti” Aittoniemi teki saman vuonna eduskunnassa kirjallisen kysymyksen Teletapeista: ”Miten Hallitus suhtautuu Yleisradion suunnitelmiin hankkia ja valmistaa myös Suomen television lastenohjelmia varten 1–2-vuotiaille katsojille kansainvälisen mallin mukaisesti kauhuskenaarioita aiheuttavia, todellisuuden ulkopuolisia utopistisia kuu-ukkoja, jotka ovat omiaan rikkomaan pienen lapsen yhteyden todellisuuteen ja aiheuttamaan mielenterveydellisiä ongelmia?”

Brittitutkijat Susan Roberts ja Susan Howard (2005) toteavat alle 2-vuotiaiden lasten tuntevan
mielihyvää heidän seuratessaan Teletapit–ohjelmaa. Tämänikäiset lapset eivät siis suinkaan ole
passiivisia televisionkatsojia. Tutkituista nuorin oli 14 ja vanhin 24 kuukauden ikäinen. Tutkijat
havainnoivat pariakymmentä lasta videoimalla ja raportoivat lasten katsovan ohjelmaa innostu-
neena (ks. myös Seppänen 2001).

Muumien maa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Muumien maassa. Kuva: Vesa Heikkinen.

Ysärillä televisiosta tapitettiin (katsottiin silmät tapilla) niin muumeja kuin teletappejakin. Japanissa ihastuttiin Tove Janssonin Muumi-kirjoihin niin paljon, että ne animoitiin tv-sarjaksi. Ensimmäinen Muumilaakson tarinoita -jakso esitettiin Suomessa elokuussa 1990.

Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan tunnuskappale on laulaja Benny Törnroosin esittämistä kappaleista tunnetuin. Törnroos esitti kappaleen Jani Uhleniuksen orkesterin kanssa Huomentelevisiossa vuonna 1992.

Minä olen Kalifornian kuningas!

Muumit ekvatiivilauseissa

Tove Janssonin muumikirjassa Taikurin hattu Muumipeikko ystävineen löytää salaperäisen hatun. He eivät heti huomaa, että se on Taikurin hattu, joka muuttaa siihen pudonneet esineet tunnistamattomiksi. Leikissä Muumipeikko kätkeytyy hattuun ja muuttuu oudon näköiseksi. Hän ei huomaa mitään, eikä lähipiiri enää tunnista muuntunutta Muumipeikkoa. Tästä seuraa hankaluuksia (s. 24–29):

– Sinun täytyy kai ensin esittäytyä, Niiskuneiti huomautti jäykästi. Emmehän me muuten tiedä kuka sinä olet.

Muumipeikko katsoi häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä oli ehkä uusi leikki. Hän nauroi ihastuneena ja sanoi:

– Minä olen Kalifornian kuningas!

– Ja minä olen Niiskun sisar, sanoi Niiskuneiti. Tämä on minun veljeni. – –

Tekstikappaleessa nimetään ja tunnistetaan olioita, kysytään mikä jokin on ja vastataan, että X on Y. Tähän käytetään omaa lausetyyppiään, ekvatiivilausetta. Niin kauan kuin Muumipeikko on tuntematon, teksti vilisee ekvatiivilauseita. Kun identifiointi on tapahtunut, ei ekvatiivilauseita kirjan seuraavilla sivuilla enää esiinny lainkaan.

Huomiota huomioimiseen: sanan käyttötavat otetaan huomioon

Huomioida-verbi kehiteltiin 1900-luvun alussa merkitsemään huomioiden tekemistä. Verbiä alkoi vähitellen kuitenkin esiintyä merkityksessä ’ottaa huomioon’.

Anneli Räikkälä arvioi vuonna 1991, että kyseessä ei ollut mikään lyhytaikainen muoti: monien suomalaisten kielitaju ei erota ilmauksia huomioida ja ottaa huomioon. Taru Kolehmainen kirjoittaa teoksessaan Kielenhuollon juurilla (2014), että kielenhuolto on vuosikymmeniä yrittänyt pitää huomioida-verbiä alkuperäisen merkityksen karsinassa, vaikka se on pyrkinyt väkisinkin laajenemaan.

Suomen kielen lautakunta väljensi suositusta vuonna 1995. Uusi suositus huomioi huomiot sanan käyttötavoista. Riitta Eronen kertoo, että tutkimuskeskuksen uudissanalippukorpuksen huomioida-verbin osumissa sanaa ei kertaakaan ole käytetty merkityksessä ’tehdä huomioita’, ainoastaan merkityksessä ’ottaa huomioon’.

”Kun sä ajat formulaa”

Matti Kyllönen selosti ja Mika Häkkinen ajoi kaksi Formula 1 -sarjan mestaruutta vuosina 1998 ja 1999. Kyllösen lietsoma jännitys sai ihokarvat nousemaan, mutta Häkkisen sä-passiivi meni monella ihon alle. Tässä joitakin poimintoja kirjoituksista:

”Sua särki koko ajan”, Häkkinen sanoo. ”Ett sul oli koko ajan pää kipee, tiedätsä. Jotain paikkaa särki koko ajan, ja se särky oli niin korkee, ett sä koko ajan löit nyrkillä pöytään, ett nyt jumankauta saa riittää.”

Sä-puhe esittää puhujansa sankarina, joka olettaa muiden haluavan olla hänen housuissaan. Kuitenkin samalla kaikkivoipaisuutta uhkuva sankari kavaltaa heikkoutensa – sen, että palvonnan kohde on riippuvainen palvojistaan. Sä-muodossahan ei voisi puhua, jollei ketään toista, ”sinua”, olisi olemassa. Sä-puheen elinehto on se, että puhuja ei ole yksin maailmassa.

Tekijän suora ilmaiseminen voidaan välttää muutenkin kuin passiiviksi nimitetyllä verbinmuodolla. Yksi nykyisin ilmeisesti yleistyvä tapa on yksikön toisen persoonan käyttö, ”sä-passiivi”. Sitä on pidetty englannin kielen vaikutuksena, mutta näyttääpä sillä olevan vanhat kotoperäisetkin juuret. – –

Tällä hetkellä yleinen ”sä-passiivi” on siis monella tavoin erilainen kuin vanhastaan tunnettu 2. persoonan yleistävä käyttö. Ehkä ärsyttäväksi koetaan juuri sanan sä toistuminen ja ilmauksen käytön leviäminen yhä henkilökohtaisempiin kokemuksiin.

Mika Häkkinen keskittyy ennen Argentiinan Grand Prix -kilpailua 13.4.1997. Kuva: Hoch Zwei / Lehtikuva.
Sitten sä vaan keskityt... Mika Häkkinen keskittyy ennen Argentiinan Grand Prix -kilpailua huhtikuussa 1997. Kuva: Hoch Zwei. Lehtikuva.

Ajan sanojen taustaa

Jojo

Suomessa koettiin 1990-luvun alussa jojobuumi. Ylen mukaan joka koulun käytävällä treenattiin jojotemppuja: virveliä ja vesiputousta sekä satelliittia ja kävelevää koiraa. Sanakirjoissa jojo määritellään kelamaiseksi pieneksi leikkivälineeksi, jota liikutellaan ympäri kiertyvän narun varassa ylös alas.

Jojo on maailman vanhimpia tunnettuja leluja. Suomen kieleen sana jojo on tullut englannista (yo-yo), mutta alkuaan kyse on japanilaisesta tavaramerkistä. Itse leikkikalu on hyvin vanha. 1930-luvun alussa siitä tuli länsimaissa muotivillitys, ja yhtä matkaa lelun kanssa levisi sen uusi nimi.

Jojo 1950-luvulta. Kuva: Lusto, Suomen Metsämuseo. CC BY 4.0.
Jojo 1950-luvulta. Kuva: Suomen metsämuseo Lusto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Karaoke

Karaoke levisi Suomeen Japanista 1990-luvulla. Monissa baareissa ja ravintoloissa päästiin jo vuosikymmenen alussa laulamaan karaokea. Joidenkin lähteiden mukaan karaokea harrastettiin aiemminkin, ainakin risteilylaivoilla.

Ylen mukaan vuosi 1991 oli todellinen karaoken kultavuosi. Silloin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen karaokelevy Finnkaraoke 1. Ammattilaisille tarkoitettu laserlevy maksoi 4 000 markkaa. Samana vuonna Tampereella järjestettiin ensimmäiset karaoken SM-kilpailut.

Viihdemuodon japanilainen nimitys karaoke sopii hyvin suomenkielisenkin suuhun. Karaoke tulee japanin kielen tyhjää (kara) ja orkesteria (okesutora) tarkoittavista sanoista.

Karaokeravintola Populus Helsingissä. Kuva: Juho Nurmi. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Karaokeravintola Populus Helsingissä. Kuva: Juho Nurmi. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Konkurssi

”Suomen taloushistorian syvin aallonpohja koettiin 1990-luvun alussa. Monien mieliin on piirtynyt lähtemättömästi kuva leipäjonoista ja seinästä irrotetuista pankkien valomainoksista. Konkurssit, työttömyys ja köyhyys olivat 1990-luvun laman lohduttomia seurauksia. Yrityksiä kaatui ennätystahtia niin, että huippuvuonna 1992 vararikkoja oli lähes 7 400.” Näin kertoo yliopistonlehtori Mika Kallioinen blogissaan.

Konkurssi-sana tuli yhdeksänkymmentäluvulla monille surullisen tutuksi. Sana on peräisin latinan kielestä. Siinä on kaksi osaa: etuliite con- ja cursus. Viimeksi mainittu on verbistä currere ’juosta, rientää’ muodostettu substantiivi. Etuliitteen merkitys on ’yhteen, kokoon’. Konkurssissa eli vararikossa velkojat rientävät yhteen varmistamaan omia saataviaan. Latinan cursus on myös suomen kurssi-sanan pohjana.

Vaatekauppaketju Pukevan myymälä konkurssin jälkeen. Helsinki, 1993. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0.
Vaatekauppaketju Pukevan myymälä konkurssin jälkeen Helsingissä vuonna 1993. Kuva: Kari Kankainen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kotoutua

Kotoutua-verbi määritellään Kielitoimiston sanakirjassa näin: ’maahanmuuttajista: asettua uuteen yhteiskuntaan ja omaksua sen toimintatavat (omat kulttuuripiirteensä säilyttäen)’. Sanakirjassa ovat hakusanoina myös kotoutuja, kotoutumiskoulutus ja kotoutus.

Sanojen taustasta kertoo Maija Länsimäki tähän tapaan: ”Huhtikuussa 1999 tuli voimaan laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta. Lakiin ei haluttu ottaa vierasperäistä sanaa integraatio, joten sen asemesta lakitekstiin tulivat virkakielen huoltajan Jussi Kallion ehdottamat termit kotouttaminen ja kotoutuminen. Yhdellä sanalla molempien sisältöä ei pysty ilmaisemaan. Ruotsinkielisessä laissa kotoutumisen vastineena on integration ja kotouttamisen vastineena integrationsfrämjande (främjande = edistäminen).”

Kallion ehdotus lain valmistelijoille on tällainen: ”Ehkäpä integraation muuttolaispolitiikassa tavoiteltua merkitystä vastaisi sanapari kotouttaa/kotoutua. Uudissanoina ja muutenkaan näillä sanoilla ei olisi sellaista normatiivista merkityssisältöä kuin vaikkapa sopeutua-sanalla. Pikemmin niihin liittyisi myönteinen mielikuva. Jotta muuttaja kotoutuu muuttoyhteisöön, hänen on voitava tuntea se kodikseen, jonka rakentamiseen hän saa kanta-asukkaiden kanssa tasavertaisena osallistua omin henkisin ja kulttuurisin varoinsa.”

Parturi-kampaamo Maharaja Helsingissä vuonna 1999. Asiakkaat odottavat vuoroaan. Kuva: Maria Ylikoski. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kännykkä

Mukana kannettavat ja taskuun sopivat kännykät yleistyivät Suomessa 1990-luvulla. Nimityksen kännykkä oli keksinyt vuonna 1977 Nokian radiopuhelinosaston myynti-insinööri Aarne Visuri. Sana on johdettu pikkulapsen kättä tarkoittavasta sanasta känny, joka tunnetaan laajalti pohjalaismurteissa aina Peräpohjolaan saakka samoin kuin Kainuussa ja etelämpänäkin Pohjois-Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.

Vuonna 1987 Nokia-Mobira rekisteröi Kännykän tavaramerkiksi. Arkikielessä kännykkä kuitenkin yleistyi nopeasti matkapuhelimen yleisnimitykseksi, ja Nokiakin luopui yrityksistä estää sanan käyttö muuten kuin tavaramerkkinä.

Mies istuu Finlaysonin palatsin puistossa Tampereella. Pöydällä on kännykkä. Kuva: Työväenmuseo Werstas. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Lama ja pula

Sanasta lama on ensimaininta Daniel Jusleniuksen sanakirjassa vuodelta 1745. Murteissa sanasta on tietoja etenkin Itä- ja Pohjois-Suomesta. Lamassa oleva ihminen tai eläin on riittämättömän ravinnon tai sairauden heikentämä, kaikin puolin huonokuntoinen. Eläinten lisäksi myös pelto tai pellon vilja, aita, rakennus tai jokin työkalu voi olla lamassa tai lamallaan, siis huonossa kunnossa, laossa, alas painuneena tai kallellaan.

Arvellaan, että sana lama voisi olla lainaa jo germaaniselta tai nuoremmalta skandinaaviselta ajalta sanasta, jota nykyään edustaa esimerkiksi ruotsin lam ’rampa, halvaantunut’. 1930-luvun suuren laman myötä sana otettiin käyttöön myös taloudesta puhuttaessa.

Pula tarkoittaa pulmallista tilannetta, tukalaa asemaa, ahdinkoa, hätää tai jonkin niukkuuden aiheuttamaa vaikeaa tilaa. Sana kuulunee yhteen verbin pulata (’puuhata, touhuta’) kanssa.

Suomen talous oli syvässä kriisissä vuonna 1992. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto kävelee sumuisella Aleksanterinkadulla Helsingissä sunnuntaina 5. huhtikuuta 1992. Kuva: Hans Paul. Museovirasto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Meppi

Sana meppi on tyyliltään arkinen ja viittaa Euroopan parlamentin jäseneen, eurokansanedustajaan, europarlamentaarikkoon. Lainasanan lähteenä on englannin MEP, joka on lyhenne ilmauksesta Member of the European Parliament ’Euroopan parlamentin jäsen’, jossa member ’jäsen’ + European ’eurooppalainen’ + parliament ’parlamentti’ (näiden sanojen taustasta on tietoa Suomen etymologisessa sanakirjassa).

Meppi-sanan on ehkä osin leikkisästikin sanottu kuuluvan ”kolmanteen kotimaiseen kieleen, eurosuomeen”. Eurosuomi ei Riitta Erosen mukaan ole vain raskasta käännös- ja hallintokieltä, vaan siihen sisältyy monenlaisia muotoja, niin kansan suusta noussutta sanastoa kuin sisäpiiriin kuuluvien omaa keskinäistä slangiakin sekä paljon kuvakieltä (esimerkiksi EU-juna, Emu-puskurit, puskurirahastot).

”Mepit kuulemma viljelevät omaa keskinäistä huumoriaan muun muassa kutsumalla Strasbourgia Stressburgiksi”, kertoo Eronen. Myös eurokriitikot ovat olleet asialla: bryssä yhdistää ryssän ja Brysselin, eurokraatti luo mielleyhtimiä niin byrokratiaan kuin aristokratiaankin.

Suomalaisten SDP:n europarlamentaarikkojen Helsingin-toimiston avajaiset tammikuussa 1995. Vasemmalta Ulpu Iivari, Riitta Myller, Saara-Maria Paakkinen ja Mikko Rönnholm. Kuva: Arja Jokiaho. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Unioni

Euroopan unioni perustettiin vuonna 1992, ja Suomesta tuli jäsen vuonna 1995. Unioni-sanaa käytetään paitsi valtioiden liitosta myös eräiden ammattiliittojen nimissä.

Sana unioni on latinalaisperäinen. Tosin sana unio on todettu vasta kirkkolatinassa. Kirkkolatinassa unio tarkoitti yhtenäisyyttä, yhdistystä. Sanan pohjalla on sana unus ’yksi; ainoa’. Unioni on liitto, yhtymä.

Suomen kielen lautakunta otti vuonna 1992 kantaa eurooppalaisen liiton suomenkieliseen nimeen. Lautakunta oli sitä mieltä, että suomen kielessä olisi mahdollista käyttää kumpaakin sanaa liittoa ja unionia. Lautakunta piti ensisijaisena ilmausta Euroopan liitto (EL). Suosituksesta huolimatta käyttöön vakiintui Euroopan unioni.

Suomessa järjestettiin vuonna 1994 neuvoa antava kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä. Tällä Kyllä-rintamerkillä osoitettiin kannatusta liittymiselle. Kuva: Työväenmuseo Werstas. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Verkko

Sana verkko johdoksineen sai 1990-luvulla yhä enemmän käyttöä, kun tietoverkot yleistyivät. Kala-, maali- ja lentopalloverkkojen sekä eturistiriitojen verkon ja vakoiluverkostojen asemesta verkko viittasi entistä useammin tietotekniikkaan. 2020-luvulla verkko voi näyttäytyä suorastaan oikotienä onneen.

Verkko on germaaninen lainasana. Germaanisella taholla sanan jatkajia on esimerkiksi saksan työtä, tekoa sekä myös laitetta tarkoittava Werk (esimerkiksi Uhrwerk on kellopeli). Samaa lähtöä oleva muinaisruotsin (fiske)värk tarkoitti kalapatoa, ja nykyruotsin murteissa verke on joen poikki rakennettu pato, jossa olevien aukkojen eteen lasketaan rysät ja merrat.

Vanhaa verkkotekniikkaa Kotimaisten kielten keskuksessa. Kuva: Joni Villanen.

Diana, Estonia ja muita 1990-luvun nimiä

Nimistö kansainvälistyi, kun vanhemmat ottivat nimenannossa mallia muun muassa Kauniista ja rohkeista, englanninkielisestä musiikkimaailmasta ja kuninkaallisilta. Syntyy Brookeja, Priscilloja ja Bobbyja. Yleisesti tiedossa olevista syistä Diana annettiin Suomessa nimeksi 754 naiselle vuosina 1980–1999.

Yritykset kaipasivat nimiinsä latinaa ja halusivat erottua joukosta erikoisilla kirjoitusasuilla. Katukuvaan ilmestyvät muun muassa Altia, Merita-Nordbanken, if… ja Sonera.

Prinsessa Diana hiihtolomalla Itävallan Lechissä vuonna 1993. Kuva: Jayne Fincher. Getty Images.

Diana ei ole kuka tahansa

Prinsessa Diana sai surmansa auto-onnettomuudessa Pariisissa 31. elokuuta 1997. Paparazzeja paenneen Dianan kuolema herätti laajaa kritiikkiä keltaisen lehdistön toimintatavoista.

Tutkimuksissa kuitenkin selvisi, että Dianan ja hänen miesystävänsä Dodi al-Fayedin autoa kuljettanut mies oli humalassa ja ajoi keskusta-alueella yli sadan kilometrin tuntivauhtia. Seurueen matka päättyi Seinen alittavan tunnelin tukirakenteisiin.

Prinsessa Dianan auto-onnettomuudesta syytettiin paparazzeja, ja sen myötä sana nousi syyskuun 1997 kuumaksi aiheeksi myös kielitoimiston neuvonnassa. – – Paparazzien esikuva löytyy Federico Fellinin elokuvasta La dolce vita (1959), jossa esiintyy julkisuuden henkilöiden kuvaamiseen erikoistunut Paparazzo-niminen valokuvaaja. Sittemmin hänen nimensä lainattiin eri kieliin tarkoittamaan juuri tämäntyyppistä valokuvaajaa. Meillä on yleistynyt käyttöön italian monikkomuoto paparazzi.

Mielenkiintoista on, että niin Marilyniin kuin Dianaan liittyy tragedia.

Samanlaisia ikonisia piirteitä on muissakin paikannimissä: Fukushima ja Kauhajoki tuovat oman aikamme ihmisille yhtä pelottavia ajatuksia kuin aikanaan Hiroshima tai Summa. Molemmat esimerkit kertovat myös siitä, että kun onnettomuus tai katastrofi on kyllin suuri, se saavuttaa globaalin ikonin mittasuhteet. Joskus myös jotkut henkilönnimet toimivat samoin: Marilyn ei ole vain Marilyn Monroe eikä Diana kuka tahansa – nimiin liittyy merkityksiä, jotka ovat kulttuurisesti kiteytyneitä ja yleisesti hyväksyttyjä. Mielenkiintoista on, että niin Marilyniin kuin Dianaan liittyy tragedia. Estoniakaan ei koskaan enää ole vain laivan nimi.

Uusi nimilaki tuli voimaan

Suomessa tuli 1.11.1991 voimaan nimilaki. Aiemmin meillä oli ollut erikseen sukunimilaki ja etunimilaki vastaavine asetuksineen. – – Aiempi etunimilaki kielsi hyväksymästä ”kielenvastaista” etunimeä, uusi nimilaki ”nimeä, joka on muodoltaan tai kirjoitustavaltaan kotimaisen nimikäytännön vastainen”. – – Nimilaki luokittelee henkilönnimet ensin sukunimiin ja etunimiin määrätessään ensimmäisessä pykälässään, että jokaisella tulee olla sukunimi ja etunimi. Myöhemmin pykälässä 32b laki luokittelee etunimet edelleen miehennimiin ja naisennimiin. Eri luokkiin kuuluvia nimiä laki kieltää sekoittamasta.

Entistä useampi haluaa muuttaa sukunimensä. Ilkka 21.9.1992.
Entistä useampi haluaa muuttaa sukunimensä. Ilkka 21.9.1992. Lehtileike on Kotuksen nimistöntutkijoiden arkistosta.

Ilkka-lehdessä kirjoitettiin syyskuussa 1992, että entistä useampi suomalainen haluaa muuttaa sukunimensä. Lainmuutos helpotti sukunimen muuttamista, ja lehden mukaan helpotus näkyy tilastoissa selvänä nimien vaihtamisen lisääntymisenä.

Yleensä nimenmuutoksia on lehden mukaan tehty vuosittain alle kymmenen tuhatta. Vuonna 1992 määrän arvioidaan nousevan seitsemääntoista tuhanteen.

Nimineuvonnan arkipäivää

Vuonna 1995 nimineuvontaan soitettiin yli 2 000 puhelua. Samalla kysyjällä saattoi kuitenkin olla useita kysymyksiä, esimerkiksi luettelo paikannimistä, joiden kirjoitusasusta hän oli epävarma, tai vaihtoehtoisia etu- tai sukunimiä, joiden sopivuuden hän halusi tarkistaa. Sen vuoksi laskin eri kysymyksiksi vain ne, jotka koskivat eri teemaa. Tällä tavoin kyselyjen määräksi tuli 2 130.

Valtaosa kyselijöistä oli ”yksityisiä henkilöitä”. Tähän ryhmään sisältyy kuitenkin niin yksityistä mielenkiintoa kuin ammattiapua varten annettuja neuvoja. Julkisen sanan – lehdistön, kääntäjien, kustantajien, kielikoulujen – tiedustelut keskittyivät lähinnä ulkomaisiin paikan- ja henkilönnimiin. Suomalaisista nimistä sitä kiinnostivat eniten etunimet. Julkiset laitokset, kunnat ja yhdistykset tarvitsivat tietoa lähinnä omista nimistään tai muiden julkisten tahojen nimistä, mutta myös ulkomaisista paikannimistä ja tasaisesti muistakin nimiasioista. Seurakunnista, rekisteritoimistoista ja lääninhallituksista kyseltiin lähes pelkästään sitä, täyttävätkö halutut etunimet nimilain vaatimukset.

Valtaosa etunimikyselyistä (400 kpl) tuli yksityisiltä henkilöiltä, ja suuri osa (68 kpl) niistä koski nimipäiviä. Kysyttiin, milloin Marje voi viettää nimipäivää, kun sitä ei almanakassa ole, tai kuinka yleinen etunimi Heini on. Tämä almanakkaan kuulumattomien nimien nimipäivättömyys on ongelma, jota ei nähtävästi muisteta ajatella silloin, kun lapselle halutaan nimeä, jota ei vielä kenelläkään muulla olisi. Kysyttiin myös, miten etunimiä Hannah, Pilvi ja Veli taivutetaan, mikä on etunimen Iben sisältö, miten kaksoiskansalaisen etunimi määräytyy, voiko etunimien järjestystä vaihtaa tai kirjoittaa etunimiä yhteen.

Elviira, Oona ja Pyry saavat oman nimipäivän 1995. Helsingin Sanomat 3.2.1993. Kuva Nimiarkisto.
Helsingin Sanomat uutisoi vuonna 1995, että Elviira, Oona ja Pyry saavat oman nimipäivän. Helsingin Sanomat, 3.2.1993. Lehtileike on Kotuksen nimistöntutkijoiden arkistosta.

Etunimien määrä kasvanut selvästi

Suomalaista nimipäiväkalenteria on vuodesta 1995 lähtien tarkistettu viiden vuoden välein, aiemmin vain noin kymmenen tai jopa parinkymmenen vuoden välein. Syynä uudistusten tihentämiseen on ollut etunimien suosion vaihtelun nopeutuminen. Myös erilaisten etunimien määrä on kasvanut selvästi, mikä kertoo nimenannon yksilöllistymisestä. Kun vuonna 1982 suomenkielisillä suomalaisilla oli käytössään noin 34 000 erilaista etunimeä, määrä on nykyään jo yli 50 000.

1980-luvulta lähtien on noudatettu periaatetta, että jos nimen on saanut noin tuhat suomenkielistä lasta ja valtaosin ensimmäiseksi etunimeksi, sille on pyritty löytämään nimipäivä. Koska lähes kaikki tällaiset nimet olivat päässeet mukaan jo aiemmissa tarkistuksissa, nyt otettiin huomioon vain ensimmäiset etunimet. Näin yleisyysrajaa voitiin alentaa tuntuvasti. Rajaksi muodostui molempien sukupuolien kohdalla se, että nimeä on annettu ensimmäiseksi etunimeksi noin 500 lapselle.

Lääni- ja maakuntamylläystä – alueellinen hahmotuskyky koetuksella

Mikkelin lääninhallitus vuonna 1967. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Tällä vuosikymmenellä monen suomalaisen alueellinen hahmotuskyky on joutunut koetukselle. Vuonna 1992 luotiin valtioneuvoston päätöksellä uusi aluejaotus, joka käsitti yhdeksän vanhan historiallisen maakunnan (Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Häme, Uusimaa, Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi) sijasta 19 toiminnallis-taloudellista maakuntaa. Päätöksessään 8.7.1992 valtioneuvosto määritteli rajojen lisäksi maakunnille myös nimet. Vuoden 1996 lopussa uudistettiin kihlakuntajako (yhteensä 90 kihlakuntaa), joka on lähes sama kuin seutukuntajako (yhteensä 88 seutukuntaa). Lisäksi perustettiin 15 elinkeino- ja työvoimakeskusta. Syksyllä 1996 vanhat puhelinverkkoalueet yhdistettiin suurin piirtein silloisia läänejä vastaaviksi teleliikennealueiksi. Sen jälkeen muutettiin läänijako. – – Valtioneuvosto päätti nykyiset läänien alueet, toimipaikat ja nimet 6.2.1997, ja päätös tuli voimaan 1.9.1997. – – Valtioneuvosto vahvisti maakuntien nimet ja alueet 26.2.1998. – –

Oulun lääni, Lapin lääni ja Ahvenanmaan lääni säilyivät rajoiltaan ja nimiltään ennallaan. Uusi Länsi-Suomen lääni sisältää aiemmat Turun ja Porin läänin, Vaasan läänin, Keski-Suomen läänin ja suurimman osan Hämeen lääniä. Itä-Suomen lääniin liitettiin Kuopion lääni, lähes koko Mikkelin lääni ja Pohjois-Karjalan lääni, ja Etelä-Suomen lääniin kuuluvat aiemmat Uudenmaan lääni, Kymen lääni, Hämeen läänin eteläosa ja siivu Mikkelin lääniä. – –

Läänit oli koettu identiteetin pohjaksi, joten ymmärrettävästi ärtymys nousi, kun keskisuomalaisten katsottiin olevan nyt länsisuomalaisia. Nimeä Itä-Suomen lääni pidettiin myös historiattomana ja mitäänsanomattomana (”Ollaanko Itä-Suomessa vai Länsi-Venäjällä?”), ja sen tilalle ehdotettiin mm. nimiä Savo-Karjala ja Karjalan ja Savon lääni (Karjalainen 18.1.1997).

Remonttiryhmä tuo kevään kansalle.

Devasta Kipuun – puolueita tulee ja menee, ja nimet elävät

Puolueet 2002. Kuvakaappaus Kielikellosta 4/2002.
Puolueet 2002. Kuvakaappaus Kielikellosta 4/2002.

Suomalaisessa politiikassa nähtiin ysärillä ja vuosituhanteen vaihteessa monia puolueita, jotka vajosivat pian ajan kuohuihin. Osa puolueista sai uuden nimen.

Suomen Senioripuolue (SSP) oli eläkeläisten asioihin keskittynyt puolue. Aluksi puolueen nimi oli Riippumattomat Sitoutumattomat Eläkeläiset Suomessa (RSES) ja vuodesta 1991 alkaen Eläkeläiset Kansan Asialla (EKA tai ELKA). Senioripuolue otettiin käyttöön kesällä 2006.

Kirjava ”Puolue” – Elonkehän Puolesta (KIPU, ruots. Det Eko-Brokiga Partiet) oli suomalainen vihreä puolue. Sen perusti vihreän liikkeen vähemmistö vuonna 1988, hieman ennen Vihreän liiton rekisteröitymistä puolueeksi. Puolueen alkuperäinen nimi oli Vihreät. Se vaihdettiin 1992 muotoon Ekologinen puolue Vihreät (EPV). Vuonna 1998 nimeksi tuli KIPU.

Kirjatyöntekijäin liiton satavuotisjuhlat elokuussa 1994. Onnitteluvuorossa vasemmistoliiton ensimmäinen puheenjohtaja Claes Andersson. Kuva: Kalevi Keski-Korhonen. Työväen Arkisto. CC BY-NC-ND 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Köyhien Asialla perustettiin yhdistyksenä vuonna 2000 ja merkittiin puoluerekisteriin ensimmäisen kerran vuonna 2002.

Remonttiryhmä-niminen puolue toimi vuosina 1998–2001. Eduskuntavaaleissa 1999 puolueen iskulause oli Remonttiryhmä tuo kevään kansalle.

Suomen Maaseudun Puolueen toiminta päättyi konkurssiin vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen. Vuonna 1990 toimintansa lopettivat niin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) kuin Demokraattinen Vaihtoehtokin (DeVa). Luettelossa Suomen puolueista mainitaan 1990-luvulla vaikuttaneina puolueina myös muun muassa Ihmisyyden puolue, Suomen Kansan Sinivalkoiset, Itsenäisyyspuolue, Luonnonlain puolue, Nuorsuomalaiset ja Suomen Työväenpuolue.

Yhdeksänkymmentäluvulla syntyi myös merkittäviä pitkäikäisiä eduskuntapuolueita. Vasemmistoliitto perustettiin huhtikuussa 1990. Perussuomalaiset perustettiin toukokuussa 1995.

Ajantasaista tietoa puolueista

Ajantasaista tietoa Suomen puolueista ja puoluehakemuksista on puoluerekisterissä. Puolueiden nimien kirjoittamisesta annetaan ohjeita Kielitoimiston ohjepankissa.

Formulahuumaa nimistössäkin

Vantaan Martinlaaksossa vihittiin keväällä 1999 käyttöön 200 neliömetrin suuruinen Mika Häkkisen aukio. Aukion nimi on hiekkapuhallettu ruutukuvioituun kolmemetriseen pylvääseen. Tilaisuuden juonsi kukas muukaan kuin formulaselostaja Matti Kyllönen. ”Nyt saa tuulettaa! Tämä on historiallinen hetki kaikille suomalaisille ja kaikille vantaalaisille”, totesi Kyllönen (Uutislehti 100, 2.6.1999).

Nimistöasiantuntijat eivät ilahtuneet aivan yhtä paljon. Kotuksen Sirkka Paikkala muistutti, että eläville merkkihenkilöille kannattaisi muistonimen sijaan teettää vaikkapa postimerkki.

Nyt saa tuulettaa!

Paikan nimi – paikan muisti

Sirkka Paikkalan ja Jaakko Yli-Paavolan ohjelmassa ”Paikan nimi – paikan muisti” puhutaan paikannimistön merkityksestä ja nimistönsuunnittelusta. Ohjelma esitettiin MTV-akatemiassa 9.5.1999.

Nauhoite kuuluu Nauhoitearkiston kokoelmiin. Julkaistu Youtubessa Kotus-kanavalla MTV3:lta 22.9.2017 saadulla luvalla.

Spaissarit, Naikkarit, Siekkarit

Spice Girls, Backstreet Boys, Westlife… Englanninkielisiä nimiä tulvi suomeen varsinkin popmusiikkirintamalta. Osa muokkautui suomalaiseen suuhun sopivaksi ari-/äri-johtimella. Kuuntelitko poppia Spaissareilta tai Bäkkäreiltä vai rockia Gunnareilta tai Rollareilta? Johdin sopi toki suomenkieliseenkin nimeen: Don Huonot eli Donkkarit, Nylon Beat eli Naikkarit, Sielun Veljet eli Siekkarit.

Ison suomen kieliopin mukaan slangin -ari- ja -äri-johtimiset substantiivit ovat kolmitavuisia. Lähtösanana on yleensä yhdyssana, ja johdoksen kantavartalona toimii yhdyssanan määriteosa lopustaan lyhentyneenä.

Ysäri on sana, joka ymmärrettävästi on tullut kieleen vasta 2000-luvun puolella. Kukapa sitä omasta ajastaan puhuisi varsinkaan lempinimin.

Näkymä Kaukasukselle. Autereessa näkyvä lumipeitteinen huippu on ehkä Elbrus. Kuva: Tapio Erkkilä. Lusto, Suomen metsämuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Neuvostoliitosta Ivyksi

Viidellätoista itsenäisellä valtiolla, jotka muodostuivat Neuvostoliiton hajottua, on jo vakiintuneet nimensä: Baltiassa Viro, Latvia ja Liettua sekä Itsenäisten valtioiden yhteisöön eli IVYyn kuuluvat maat Armenia, Azerbaidžan, Georgia, Kazakstan, Kirgisia tai Kirgisistan, Moldova, Tadžikistan, Turkmenistan tai Turkmenia, Ukraina, Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Venäjän federaatio.

Ukraina ja Georgia erosivat IVY-liitosta vuonna 2008. Turkmenistan jättäytyi vuonna 2005 liitosta eroamisensa jälkeen liitännäisjäseneksi. Moldova ilmoitti eroavansa yhteisöstä 15. toukokuuta 2023.

Kaukaisia nimiä

Viimeaikaisten ulkomaanuutisten yhteydessä on usein puhuttu Tšetšeniasta, Ingušiasta ja Dagestanista. Ne sijaitsevat kaikki alueella, jota suomen kielessä on totuttu kutsumaan Kaukasiaksi. Sen jakaa kahteen osaan valtaisa maantieteellinen raja: Mustastamerestä Kaspianmereen ulottuva vuoristo, Kaukasus. Ongelmaksi on ilmennyt, että päivittäisissä uutisissa puhutaan usein Kaukasuksesta silloinkin, kun kerrotaan Tšetšenian tai Dagestanin taisteluista, joita uutiskuvien mukaan käydään jokseenkin tasaisessa aromaisemassa.

Burmasta Myanmar

Euroopan eri kielissä käytetyt nimet Barma, Birma ja Burma ovat peräisin siirtomaakaudelta, jolloin maa kuului brittien hallitseman Intian yhteyteen. Siksi ei ole kovin suuri kumma, että itsenäinen valtio on halunnut päästä niistä eroon ja on valinnut kansainväliseen käyttöön latinaisin kirjaimin kirjoitettavaksi nimiasun Myanmar, joka selvemmin edustaa valtion omaa kansallista kieltä.

On todennäköistä, että tulevaisuudessakin suomeksi vapaasti puhuttaessa käytetään nimeä Burma ja Myanmar näkyy useimmin uutisteksteissä. Kansainvälisiä uutisia joudutaan kuitenkin myös lukemaan ääneen. Silloin lienee viisainta tavoitella ääntämystä [mjanmar]. Paikallinen ääntämys on lähinnä [mjanmaa].

Lauran ja Villen vuosikymmen

Naisten suosituimmat ensimmäiset etunimet 1990-luvulla olivat Laura, Anni ja Jenni, miesten puolestaan Ville, Niko ja Teemu. Kun toiset ja kolmannetkin etunimet otetaan huomioon, suosituimpia olivat Maria, Emilia ja Sofia sekä Juhani, Mikael ja Johannes.

Naisten kymmenen suosituimman ensimmäisen etunimen joukossa on neljä nimeä, jotka ovat muunnoksia yhdestä ja samasta nimestä, Johannasta. Miesten nimistä leimallisesti yhdeksänkymmentälukulainen on Joni.

Nimi, joka tuli kaikille tutuksi

Syksyllä 1994 ei voinut välttyä uutislähetysten ja lehtien toistelemalta nimeltä Estonia. Onnettomuuden uutisoinnissa myös moni kielessä jo olemassa ollut sana tuli suuren yleisön tietoisuuteen. Alla joitakin nostoja kielen asiantuntijoiden kirjoituksista.

M/S Estonian keulavisiiriä nostetaan Utön edustalla 19. marraskuuta 1994. Kuva: Jaakko Avikainen. Lehtikuva.
M/S Estonian keulavisiiriä nostetaan Utön edustalla 19. marraskuuta 1994. Kuva: Jaakko Avikainen. Lehtikuva.

Estonia-laivan kauhunyöstä ei ollut ehtinyt kulua montakaan tuntia, ennen kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielineuvopuhelimeen soitettiin ja ihmeteltiin haveri-sanaa, jota jo ensimmäisissä uutisissa oli käytetty. Sen jälkeen haverista kysyttiin monen viikon ajan päivittäin. ”Eikös ennen puhuttu haaverista, mistä se haveri nyt on ilmestynyt ja kumpi on oikein?” kummastelivat kysyjät. ”Vai ovatko ne eri asioita?”

Risteilyihin liittyy myös hyvin traaginen tapahtuma: autolautta Estonia upposi syysmyrskyssä 28.9.1994 ja yli 800 ihmistä menehtyi. Onnettomuuden jälkeen tuli useita kysymyksiä siitä, onko haveri vai haaveri oikein. Molemmat käyvät: ensimmäinen tarkoittaa merivahinkoa, ja jälkimmäistä käytetään arkisessa kielessä muustakin onnettomuudesta tai vahingosta.

Samoin Estonia-laivan onnettomuuden jälkeen tiedämme, mikä on laivan keulaportti ja mitä tekee pintapelastaja. Myös sana visiiri on saanut yleisessä kielenkäytössä uuden merkityksen, joka aiemmin tunnettiin vain merenkulkualan ammattikielessä.

Ajan hahmoja karpaaseista kettutyttöihin ja kummeleista elämäntapaintiaaneihin

Raskaat ajat, kevyet huvit! Ysärillä, varsinkin alkuvuosina, kärvisteltiin voimallisen laman kourissa, mutta paljon oli maailmassa myös kepeyttä ja kummallisenakin pidettyä, ehkä juuri vastapainona taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle vakavuudelle, suoranaiselle ankeudelle. Ajan hahmoina on paikallaan marssittaa esiin joukko julkkiksia ja viihdyttäjiä, fiktiivisiä olentojakin.

Karpaasit Jari Isometsä (vas.) ja Mika Myllylä ottivat torstaina 30.1.1997 tuntumaa Vantaan Hakunilan hiihtolatuihin ennen viikonlopun SM-hiihtokisoja. Kuva: Matti Björkman. Lehtikuva.
Karpaasit Jari Isometsä ja Mika Myllylä ottivat tammikuussa 1997 tuntumaa Vantaan Hakunilan hiihtolatuihin ennen SM-hiihtokisoja. Kuva: Matti Björkman. Lehtikuva.

Karpaasit suksivat suomalaisen sydämeen ja sanakirjaan

Karpaasi otettiin uutena hakusanana vuonna 1997 ilmestyneeseen CD-Perussanakirjaan. Päätoimittaja Risto Haarala kirjoitti asiasta Kielikellossa:

”Muutama vuosi sitten suomalaisille tuli tutuksi miespuolisten edustushiihtäjiemme toisistaan käyttämä nimitys karpaasi. Sekin pohjautuu murteisiin (merkityksenä mm. iso, roteva mies), mutta on ollut käytössä myös slangisanana (merkityksessä kaveri, kundi). – – Kielen sanasto laajenee koko ajan silläkin tavoin, että vanhat, tutut sanat saavat entisistä poikkeavia merkityksiä. Kun edellä mainittujen karpaasien kerrotaan oleskelevan kunnonkohotussyistä alppimajassa jossakin Pohjois-Suomessa, ilmaus tuntuu oudolta, ellei tiedä, että alppimaja tarkoittaa nykyään myös rakennusta, jossa jäljitellään vuoristo-olosuhteita pitämällä hengitysilman happipitoisuus keinotekoisesti pienenä.”

Suomen murteiden sanakirjassa esitellään monia karpaasi-sanan käyttötapoja:

  • iso vitsa, piiska, raippa: Jons ette te munsöörit oles siällä hiljaa, nim minä tulej ja otan karpaasin ja annan teille aika hitsin! Messukylä
  • Pitkästä, kookkaasta olennosta, etenkin miehestä: Luulis, että jaksaa tyätäki tehrä kun on tommonen karpaasi. Lempäälä
  • Voimakastahtoisesta, pelkoa herättävästä ihmisestä: Joha se o sellane karpaassi näköjää, jot iha sitä pelkiä! Parikkala
  • Muuta käyttöä: Tuolla tytöllä on hirviä karpaasi. (Pörröisestä tukasta.) Pattijoki

”Outo joukko intiaaneja?”

Suomessa nousi 90-luvun alussa valtaisa kohu, kun maahan saapui Ruotsin kautta joukko ihmisiä, joita alettiin kutsua elämäntapaintiaaneiksi. Yhteisön jäsenet pukeutuivat kuin intiaanit ja perustivat Kittilän metsiin intiaanikylän. Kaleva-lehdessä muistellaan tapahtumia vuonna 2010 tähän tapaan:

”Elämäntapaintiaanit, eli iriadamantit kuten he itseään kutsuivat, tulivat Suomeen Ruotsista. Ryhmän auttoi maahan poliitikko Erkki Pulliainen (vihr.), joka oli käynyt tutustumassa seurueen elämään Ruotsissa.

’Ryhmä oli hyvin professionaalisesti hoidettu. Heidän piti olla tekemässä tieteellistä tutkimusta luontoon sopeutumisesta luonnonkansojen elämäntyylillä. Olimme aluksi kaikki hyvin innostuneita hankkeesta’, Pulliainen muistelee nyt liki 20 vuotta tapahtumien jälkeen.

Helsingin yliopisto lähti Pulliaisen kannustamana rahoittamaan tutkimushanketta, mutta jo kahdessa viikossa tilanne muuttui.

’Leiri karkasi Kittilään, ja minä jättäydyin pois projektista. Päällimmäinen tunne oli, että siinä nerokkaasti vedettiin hyväuskoisia höplästä.’

Ryhmää johti shamaanimaisella otteella Norman Williams -niminen mies, joka käytti itsestään intiaaninimeä Apljoino.

Siinä nerokkaasti vedettiin hyväuskoisia höplästä.

Intiaanikulttuurien käsikirjan mukaan suomen kielen intiaani on neutraali termi. Näin ei ole Yhdysvalloissa eikä Kanadassa, joissa on korrektimpaa käyttää nimitystä Native Americans tai First People. Sen sijaan Euroopassa intiaani-sanaa käytetään varsin yleisesti neutraalina terminä. Tärkein tieteellinen intiaanitutkimukseen keskittyvä konferenssi on nimeltään American Indian Workshop. Tänä vuonna konferenssi pidettiin 34. kerran – ensimmäistä kertaa Suomessa. Suomen suurin intiaaneihin liittyvä yhdistys on nimeltään Suomen intiaaniyhdistys. Se pyrkii parantamaan intiaanien ihmisoikeustilannetta.

Varsinkin opiskeluaikoina kaksi ihmistä joutuu usein jakamaan yhteisen asunnon kykenemättä itse vaikuttamaan asuinjärjestelyihinsä. Epäsuosiossa olevat naapurit ja asuintoverit saavat silloin myös helposti taakakseen monenlaisia peitenimiä. Asuintoverien aatemaailmat saattavat joskus poiketa huomattavastikin; tällaista tilannetta kuvaa peitenimi Elämäntapaintiaani. Nimenkantaja oli opiskelijapojan ”epämääräinen kämppis”, joka ”näyttäytyi tosi harvoin, eli askeettisesti ja nukkui karhuntaljalla, jonka karvat levisivät pitkin keittiötä”.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan intiaanit ovat eräitä Amerian alkuperäiskansoja. Suomen etymologinen sanakirja kertoo nimityksen johtuvan siitä, että Amerikan mantereen löytäjät ja ensimmäiset valloittajat luulivat sen olevan osa Intiaa. Taustalla on englannin sana Indian, joka puolestaan on lainaan espanjasta (indiano oik. ’intialainen’).

Sisäisiä sankareita Xanadussa?

1990-luvun loppupuolella tajuntaamme iskostui sanapari sisäinen sankari. Yritysvalmentaja Jari Sarasvuon vuonna 1996 julkaisema teos Sisäinen sankari oli opas henkilökohtaiseen muutokseen, jonka avulla ihminen voisi toteuttaa rajattomia mahdollisuuksiaan, menestyä, tulla onnelliseksi ja löytää työilon.

Sisäinen sankari herätti paljon huomiota ja sai osakseen kovaakin kritiikkiä. Keväällä 1997 muun muassa filosofi Timo Airaksinen ja työelämääkin tutkinut psykohistorioitsija Juha Siltala arvostelivat Sarasvuon näkemyksiä STT:n haastattelussa (HS 23.3.1997). Siltala kritisoi Sarasvuon vahvan yksilön oppia ja totesi markkinavoimien paineen pikemminkin kaventaneen kuin lisänneen yksilöllistä valinnanvapautta.

Työskentelen kielitoimiston neuvonnassa. Se on hauska paikka, sillä siellä kuulee, mistä maailmalla puhutaan. Tässä eräänä päivänä parikin soittajaa kertoi, että Jari Sarasvuo oli luennollaan herättänyt hämmennystä käyttämällä outoa sanaa, jotenkin näin: ” – – asiasta voi kukin luoda oman xanadunsa – –”. Soittajat ihmettelivät, minkä ihmeen xanadun.

Ei sanakirja, ei sivistyssanakirja, ei tietosanakirja, ei liioin tuorekaan uudissanakokoelma antanut viitteitä siitä, mitä sana xanadu mahtaisi tarkoittaa, joten sekä kysyjät että vastaaja pettyivät. Asiakkaan vastauksetta jättäminen harmittaa – suunnattomasti – joten selvitystä piti jatkaa neuvontavuoron jälkeen. Kysytäänhän sanaa varmasti taas pian uuden kerran.

Kummeli-ryhmä joulutunnelmissa vuonna 1997. Oman sisäisen sankarinsa ovat mitä ilmeisimmin löytäneet Heikki Hela, Heikki Silvennoinen, Timo Kahilainen ja Heikki Vihinen. Kuva: Veli–Matti Parkkinen. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Normipäivä, sanoi Kummeli

Sketsiohjelmasarja Kummelia alettiin esittää vuonna 1991. Ohjelma oli varsinainen sukupolvikokemus, ja siitä tarttui suomen kieleen elinvoimaisia hokemia. On todettu, että kaikilla koulukavereilla oli Kummeli-paidat päällä, kaikki hokivat Kummeli-juttuja.

Riikka Tervonen kirjoittaa Kotus-blogissa Kummeli-hokemista: ”Kummelista mukaan tarttui erilaisia puhetyylejä, myös alueellisia puhekieliä. Omassa ikäluokassani Kummeli jatkoi sitä hämäläiskielikylpyä, jonka Pikku Kakkonen ja etenkin Ransu-koira oli aloittanut. Vähän tosin mietitytti, miten lyhyenä kyllä lähtee ‑huudahduksen kaksois-l oikeastaan äännetään, onko se kylä vai peräti kyä lähtee? (Suomen murteiden sanakirjan perusteella ääntäminen voi sydänhämäläisissä murteissa olla molempia.)”

Riitta Eronen pohtii Kummelin Normipäivää: ”Normin nykykäyttöä on levittänyt verkossa jatkuvasti katsottavana oleva television viihdeohjelma Kummeli, jonka sketsistä ’Normipäivä’ myös edellä mainittu sanakirjaesimerkki näyttää olevan lähtöisin.”

Anneli Räikkälä kiinnittää huomiota sanontaan parasta A-ryhmää: ”Sosiaalisessa taistelussa menestyneitä ja menestymättömiä kuvaavat nimitykset A-ihmiset ja B-ihmiset. Nimet voisivat olla peräisin mistä tahansa luokittelusta; tunnetuiksi parasta A-ryhmää ‑ihmiset teki tv-ohjelma Kummeli.”

Kielitoimiston sanakirjan mukaan kummeli tarkoittaa rannalle tavallisesti kivistä rakennettua valkoiseksi maalattua merimerkkiä. Suomen murteiden sanakirjan mukaan kummeli voi viitata merkimerkin lisäksi kalaverkon kohoon tai vaikkapa kallionnyppylään.

Sonni liekeissä

Kesällä 1997 seurattiin tarkasti Liekki-nimisen sonnin liikkeitä Kanta-Hämeessä. Liekki karkasi Hausjärven Kurun kylästä alkukesästä ja saatiin kiinni syksyllä.

Lehmä nimeltä Pakina

Eikä ihminen lehmiäkään nimetessään vain ole tiukasti ”nimennyt”. Ehei. Nimenantaja on kuvaillut, leikitellyt, oivaltanut ja yhdistänyt. Ilo, Lysti, Soma ja Tomera; olisipa hauska tavata nämäkin tyypit. Eräällä tilalla on Hymyn seuraksi saatu Nauru ja joukon jatkoksi vielä Riemu. Entäs sitten tämä sarja: Novelli, Pakina ja Runo. Pakina on tainnut tästä joukosta olla se velmuin kaveri.

Nuori nainen ratsunaan iso sonni. Orivesi, 1923. Kuva: Matti Luhtala. Tampereen museot.
Nuori nainen ratsunaan iso sonni Orivedellä vuonna 1923. Kuva: Matti Luhtala. Tampereen museot. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Vahtaa niinko sonni uutta porttia.

Sonnin lypsämistä

Sonnit liekehtivät sananparsissakin:

Ei tipu, sano isäntä, ko sonnia lypsi.
(Alatornio, E. Angeria, 1933)

Lypsää se sonniki ko se kovan näkkee.
(Alatornio, O. Hammasjärvi, 1932)

Harvon se sonni vasikkoosa nuoloo.
(Eno, T. Räty)

Piuti, Piuti, sano sonni kun maalari Piutin näki.
(Hailuoto, J. L. Suomela, 1933)

Tuommoset herrat saa aijaas sonnilla ja sontapaareilla.
(Hailuoto, J. L. Suomela, 1933)

On, kun sonni lauta ottasa.
Sanotaan pahalla tuulella mököttäjästä.
(Hailuoto, I. Trupukka, 1933)

Vahtaa niinko sonni uutta porttia.
Ko jottain oikein ihmeeksees kattelee.
(Loimaa, H. Kankare, 1933)

Hullun lehmän tauti

Ysärillä valitettavan tutuksi tuli myös lauseke hullun lehmän tauti. Se mainittiin Kielikellon lyhenneluettelossa vuonna 2000. Lyhenne BSE selitetään Kielitoimiston ohjepankissa: engl. bovine spongiform encephalopathy, hullun lehmän tauti.

Citykarhuja ja kettutyttöjä

Viime kesänä lehtiä lukeneet saivat seurata citykarhun, tuon Etelä-Suomen taajamiin eksyneen mesikämmenen, laukauksiin päättynyttä tarinaa. Tuleeko uusia citykarhuja? Jääkö sana kieleemme, vai oliko se vain kesän 1997 erikoisuus? Joka tapauksessa sana citykarhu on uudissanoja helpommasta päästä, niin sanottu läpinäkyvä yhdyssana, joka voidaan ymmärtää osiensa perusteella.

Vaikeampi satunnaiselle uutistemme seuraajalle on kettutyttö, vaikka sekä kettu että tyttö ovatkin tuttuja. Sanan ymmärtääkseen pitää tietää, että nimitys alun perin tarkoitti kahta nuorta tyttöä, jotka päästivät tarhakettuja karkuun eläinten vapautusliikkeen nimissä.

Elefanttikahvi ja -tossut

Päiväperhoiksi voivat jäädä myös tietoisesti lainasanojen vastineeksi luodut sanat, joille joskus naureskellaan, mainittakoon näistä esimerkkinä vaikkapa singlen tilalle 70-luvulla tarjottu yksile. Valtaosa sanoista syntyy kuitenkin spontaanisti, ja aika näyttää, mikä on pysyvää. Esimerkiksi vuonna 1985 esitellyt hirvipillit (joiden autoon asennettuina piti karkottaa hirvet) eivät saaneet markkinoita. Saa nähdä, miten käy 90-luvun lopun kaupunkeihin pyrkivien citykarhujen innoittamille karhukulkusille, joiden kilinän pitäisi saada karhut kaikkoamaan metsässä samoilijan tieltä. – –

Syksyllä 1999 eräässä tietokilpailussa piti selvittää sanan elefanttitossut merkitys. Nuo vuosikymmenten takaiset naisten ja tyttöjen muodikkaat päällyskengät muistettiin vielä; jollakulla oli itsellään ollut sellaiset, toinen oli oppinut sanan Anni Polvan Tiina-kirjoista.

Ehkä joskus tulevaisuudessa voidaan tietokilpailussa kisailla kysymällä, mitä tarkoittavat vuosituhannenvaihteen sanat juppinalle (yksi matkapuhelimen monista lempinimistä), höpötyslanka (johdolla toisiinsa liitettyjen matkapuhelimen ja nappikuulokkeen yhdistelmä) tai vaikkapa elefanttikahvi. Viimeksi mainitulla tarkoitetaan ns. reilun (maailman)kaupan kahvia, jonka tuotannossa ei ole riistetty kehitysmaita.

Leijona uutisankkana

Kesällä 1992 Suomessa seurattiin Ruokolahdella havaitun leijonan liikkeitä. Leijonahavainto työllisti roimasti eri viranomaisia, ja ihmiset pelkäsivät liikkua Ruokolahden metsissä.

Leijona, jalo peurako?

Raamattua kääntäessään Mikael Agricolan piti löytää sana leijonalle, ja vielä sellainen sana, joka herättää lukijakunnassa mielikuvan vaarallisesta villieläimestä. Tällaiseksi sanaksi valikoitui jalopeura, joka esiintyy kansanrunoudessa hirven toisintosanana.

Tieteellisesti ei ole olemassa jalopeura-eläinlajia. Sanassa on kaksi osaa: jalo, jonka alkuperästä ei tiedetä kovin paljoa, mutta esimerkiksi suomen itämurteissa se tarkoittaa niin isokokoista, pulskaa ja komeaa kuin hurjaa ja häijyäkin. Sanan peura alkuperä on myös hämärän peitossa. – –

Sana leijona on kulkeutunut meille ruotsin (leijon, nykyään lejon) ja latinan (leo) kautta kreikasta asti, jossa leijona on león.

Kirjoja, Kotusta ja kielikeskustelua

Ison suomen kieliopin toimitustyö käynnistyi vuonna 1995 ja herätti keskustelua: mitä tehdään, kun kirjoitetaan kielioppia? Kirjaa alkoi laatia professori Auli Hakulisen johtama työryhmä. Hakulinen oli vuonna 1991 nimitetty ensimmäisenä naisena suomen kielen professorin virkaan Helsingin yliopistossa.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta johtivat 1990-luvulla Tuomo Tuomi, Pauli Saukkonen ja Pirkko Nuolijärvi. Sanakirjoista alkunsa saivat muun muassa Suomen kielen perussanakirja ja Suomen sanojen alkuperä. Kielenhuollon periaatteista käytiin laajaa keskustelua, ja vuonna 1998 Kotus laati kielipoliittisen ohjelman.

Kielineuvontaa sähköpostitse

Kielitoimisto alkoi vuonna 1996 tarjota kielineuvontaa myös sähköpostin välityksellä. Monet kysymykset liittyivät Internetiin ja tietotekniikkaan.

Tavallinen kysymys oli esimerkiksi ”Taivutetaanko Internetiin vai Internettiin?” Oikea vastaus on tässä Internetiin: sanan perusmuodossa on vain yksi t, eikä t-kirjainten määrä lisäänny taivutusmuodoissa.

Kielitoimiston neuvontapuhelimessa kyseltiin muun muassa Ruotsin-laivasta ja muista ristelyasioista: Laivaristeilyiltä tutun seisovan pöydän sijaan on suositettu – ja suositetaan edelleen – näppärämpää sanaa noutopöytä. Myös 24 tunnin risteilyn ja tax-free-myymälän kirjoittaminen on tuottanut neuvonnan asiakkaille päänvaivaa. Jopa Silja Europa ‑aluksen nimen ääntämisestä on kysytty.

EU-kielenhuoltoa

Suomi oli vuonna 1999 Euroopan unionin ainoa maa, jossa oli valtion virka EU-kielenhuoltajalle. Virassa työskenteli Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Aino Piehl. Hän vastasi sähköpostitse ja puhelimitse esimerkiksi EU:n kääntäjien, freelance-kääntäjien, viranomaisten ja toimittajien kieltä koskeviin kysymyksiin. Piehliä piti kiireisenä myös valmistautuminen Suomen EU-puheenjohtajakauteen.

Uudet kielilautakunnat aloittivat

Kotus on työskennellyt romanikielen parissa 80-luvulta lähtien. Romanikielen lautakunta perustettiin vuonna 1997. Viittomakielen lautakunta perustettiin vuonna 1997.

Kolmen johtajan vuosikymmen

Kotus ehti 90-luvun aikana olla kolmen johtajan komennossa. Kotuksen ensimmäisen johtaja Tuomo Tuomi jäi eläkkeelle vuonna 1994. Pirkko Nuolijärvi on kuvannut Tuomen työtä näin: ”Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta hän johti sen perustamisvaiheista lähtien lähes kahden vuosikymmenen ajan 1976–94. Uuden laitoksen työn johtaminen ei liene aina ollut helppoa, mutta Tuomi vei työtä eteenpäin määrätietoisesti ja vakiinnutti tutkimuskeskuksen aseman tiedeyhteisössä.”

Tuomo Tuomi. Kuva: Kotuksen arkisto.
Professori Tuomo Tuomi vuonna 1988. Kuva: Kotuksen arkisto.

Vuonna 1995 johtajaksi valittiin Pauli Saukkonen. Hän johti Kotusta vuoteen 1998 asti. Saukkonen puhui Kotuksen 50-vuotisjuhlassa muun muassa tähän tapaan: ”Kieli on ajattelun väline. Kieli on yhteiskunnallisen toiminnan ehto. Kieli on valtaa. Tieto on valtaa, sanotaan, mutta vasta kielellä ilmaistuna.”

Saukkosen seuraajaksi valittiin vuonna 1998 Pirkko Nuolijärvi. Nuolijärvi toimi Kotuksen johtajana vuoteen 2016 asti. Nuolijärvi arvioi Kielikellon haastattelussa vuonna 2016, että johtajuuden parhaita puolia on se, että ympärillä on niin paljon asiantuntemusta ja sellaista asiantuntemusta, jota itsellä ei ole. ”On mahdollisuus oppia toisilta.”

Pirkko Nuolijärvi 2016. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pirkko Nuolijärvi. Kuva: Vesa Heikkinen.

Vuosikymmenet kielen kannoilla

Kotimaisten kielten keskuksen kirjasto valitsi kuukauden kirjaksi syyskuussa 2017 vuonna 1996 ilmestyneen teoksen Kielen kannoilla: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 20 vuotta. Kirjan toimittajat ovat Ritva Liisa Pitkänen, Helena Suni ja Satu Tanner.

Kirja sisältää Kotuksen johtajan Pauli Saukkosen kirjoittaman esipuheen ja kaksi ”jaksoa”, joissa on yhteensä 23 artikkelia. Ensimmäinen jakso (”Miten kieltä käytetään”) käsittelee Saukkosen sanoin ”nykyisyyttä”: kielioppia, virkakieltä, kielenhuoltoa, nimistöä ja niin edelleen. Toinen jakso (”Mitä kieli kertoo entisestä ajasta”) käsittelee muun muassa vanhaa kirjasuomea ja sanojen alkuperiä.

Nimiä kirjoihin

Suomalainen nimikirja (Otava 1984), Suomen kielen sanakirjojen 6. osa, sisälsi Kustaa Vilkunan etunimikirjan Etunimet ja Pirjo Mikkosen teoksen Sukunimet, joka oli ensimmäinen sukunimikirja Suomessa. Kirjasta otettiin vuonna 1985 eripainos nimellä Suuri suomalainen nimikirja, ja tästä ilmestyi vuonna 1988 uudistettu laitos Uusi suomalainen nimikirja. Vuonna 1992 teoksen sukunimiosa ilmestyi erikseen nimellä Sukunimet ja seuraavana vuonna nimellä Suomalaiset sukunimet. Vuonna 1996 Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan Sukunimikirja sekä Kustaa Vilkunan Etunimet-kirja ilmestyivät taas samoissa kansissa, tällä kertaa nimellä Joka kodin suuri nimikirja.

Lukevan yleisön iloksi on vuoden kuluttua käyttöön tulevan nimipäiväkalenterin valmistelun yhteydessä syntynyt peräti kaksi kirjaa: Eero Kiviniemen Iita Linta Maria. Etunimiopas vuosituhannen vaihteeseen ja Marianne Blomqvistin Personnamnsboken. On hauskaa, että kirjat ilmestyivät näin yhtaikaa, koska niiden avulla pystymme ensi kertaa saamaan samanaikaisen ja ajantasaisen kuvan sekä suomalaisesta että suomenruotsalaisesta etunimistöstä.

Iso suomen kielioppi työn alle

Ison suomen kieliopin toimitustyö alkoi vuonna 1995. Kielioppi ilmestyi 2004.

Auli Hakulinen. Kuva: Saša Tkalčan.
Auli Hakulinen. Kuva: Saša Tkalčan.

Päätoimittaja Auli Hakulinen kertoo: ”Kieliopista olin väitellyt n. 30 vuotta aikaisemmin ja kirjoittanut sitten vuonna 1979 yhdessä Fred Karlssonin kanssa opintovuosien ahmimisten tuloksena teoreettisia näkökohtia kielioppiin tuoneen teoksen Nykysuomen lauseoppia. Keskustelunanalyysin löytäminen oli puolestaan tutkijanurani suuri käännekohta; kieli ei 1980-luvun jälkeen minulle voinut olla muuta kuin yhteistoimintaa, dialogia eli vuorotellen puhumista.”

Iso suomen kielioppi -teoksen kansikuva.
Iso suomen kielioppi ilmestyi vuonna 2004 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana.

Sanakirjoja myös rompuilla

Kotus julkaisi 90-luvulla monia sanakirjoja. Ensimmäiset osat julkaistiin Suomen kielen perussanakirjasta (1990), Mordvan kielen sanakirjasta (1990) ja Suomen sanojen alkuperästä (1992). Suuri suomi–ruotsi-sanakirja julkaistiin vuonna 1997 ja Suomalaisen viittomakielen perussanakirja vuonna 1998. Aikaisemmin alkaneista sanakirjasarjoista uusia osia saivat Ordbok över Finlands svenska folkmål, Suomen murteiden sanakirja, Karjalan kielen sanakirja, Vanhan kirjasuomen sanakirja.

Kotuksen delegaatio luovuttaa Suomi–ruotsi-suursanakirjan Ruotsin kuninkaalle. Oikealla Kotuksen johtaja Pauli Saukkonen. Kuva: Kotuksen arkisto.

Näin Sirkka Saarinen Kielikellossa: ”Osa suomalaisten fennougristien aikanaan tallentamista sukukielten murteista on jäljellä ainoastaan meillä julkaistuissa sanakirjoissa ja tekstikokoelmissa. Ne ovat sukukielten tutkijoiden ikkuna oman kielensä menneisyyteen ja monimuotoisuuteen.”

90-luvun lopulla sanakirja saattoi mahtua keskikokoiseen taskuun. CD-ROM-levyillä eli rompuilla ilmestyivät CD-Perussanakirja ja CD-Suomi–ruotsi-sanakirja. Näin Marja Lehtinen: ”Tietoa voi etsiä selitteistä, esimerkeistä, erikoisalojen sanastosta, suosituksista jne., ja tekstissä olevien hyperlinkkien avulla käyttäjä voi siirtyä paikasta toiseen vaivattomasti. Napin painalluksesta puhuminen ei tässä yhteydessä ole liioiteltua!”

Elisa Stenvall kertoo aiheeseen liittyvästä sanastosta Kielikellossa: ”Raati päätyi lopulta ehdottamaan asiatyylissä käytettäväksi CD-tietolevyä. – – Tämän ratkaisun tehtyään raati totesi, että erittäin todennäköisesti pitkä CD-tietolevy-nimitys lyhenee arkikielessä, ja arveli, että lyhyempi muoto on varmaankin romppu, joka helposti rinnastuu arkikielisiin tietolevyjen nimityksiin lerppuun ja korppuun.”

Suomen kielen perussanakirja kukitettuna. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.

Sanoja kirjoihin

Kun Suomen kielen perussanakirjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyi painosta vuonna 1994, teosta esiteltiin useassa Kielikello-lehden artikkelissa (3/1994). Yhtenä tarkastelun kohteena olivat Perussanakirjan uudissanat. Niiden määrällinen osuus teoksen hakusanastosta on huomattava: painetun Perussanakirjan hakusanoista yli 20 000 ei esiinny vielä Nykysuomen sanakirjassa, joka ilmestyi vuosina 1951–61 ja jota ei ole sittemmin ajantasaistettu.

Sähköistä CD-Perussanakirjaa suunniteltaessa pidettiin tärkeänä, että uuteen versioon saataisiin myös aivan tuoretta sanastoa.

Etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä ilmestyi kolmessa osassa vuosina 1992, 1995 ja 2000. Sanakirjassa on yli 9 000 sana-artikkelia.

Artikkeleissa esitellään hakusanan keskeisiä johdoksia, sanojen erikoismerkityksiä sekä esiintymistä murteissa ja suomen kirjakielen eri kehitysvaiheissa. Lisäksi mainitaan lähi- ja etäsukukielten mahdolliset sanavastineet merkityksineen.

1990-talet: Lexikografins årtionde

På 1990-talet hände en hel del på lexikografins område. Den europeiska föreningen för lexikografi hade grundats redan på 1980-talet, och 1991 bildades en förening för de nordiska länderna, Nordiska föreningen för lexikografi (NFL).

– I och med NFL ökade medvetenheten om lexikografi och ordböckernas funktion. Kontakterna mellan olika typer av lexikografer ökade också. Man började till exempel diskutera målgrupper mer explicit, säger Nina Martola, som började jobba med Stora finsk-svenska ordboken 1990 – ett viktigt ordboksprojekt under 1990-talet.

”Katsotaan, miten meidän kohta pitää puhua”

Tieto siitä, että parhaillaan ollaan kirjoittamassa uutta suomen kielen kielioppia, on vähitellen levinnyt erilaisina uutisina ja kuulopuheina. Moni on kuullut sellaistakin, että vanhat opit aiotaan romuttaa ja että odotettavissa on suuri mullistus. Tällaista oli kuullut myös MTV:n Kymmenen uutisten toimittaja, joka syksyllä 1997 päätti tehdä uutta kielioppia laativan ryhmän työstä räväkän uutisen.

MTV:n uutisankkuri totesi juonnossaan jotenkin seuraavasti: ”Suomeen ollaan tekemässä uutta kielioppia. Katsotaan, miten meidän kohta pitää puhua.” Toimittaja tuli vahvistaneeksi tätä ajatusta poimimalla haastateltaviensa puheesta sellaisia jaksoja, joista laajemmasta yhteydestä irrotettuna sai muun muassa sen käsityksen, että kunhan uusi kielioppi on valmistunut, omistusliitteitä ei enää käytetä, hän-pronominin käyttö lopetetaan ja ihmiseen viitataan siitä lähtien se-pronominilla.

Sanalla kielioppi on monen korvissa kunnioitusta herättävä, jopa pelottava kaiku. Kouluajoilta ovat mieleen iskostuneet kielioppisäännöt ja niiden hallitsemattomuudesta johtuvat kielioppivirheet. Toisenlaista näkökulmaa kielioppiin edustaa parhaillaan käynnissä oleva suomen kielen deskriptiivisen kieliopin tutkimushanke. Siinä nykyistä suomen kieltä kuvataan tieteellisesti ottamatta kantaa siihen, millaista kieltä on suositeltavaa tai ”luvallista” käyttää.

Kansallisromanttinen ja funktionaalinen näkemys kielestä

Kielitoimiston roolista ja kielenhuollon periaatteista käydään jatkuvaa keskustelua. Päivi Rintala kirjoittaa vuonna 1998 siitä, miten kielen ja yhteiskunnan kehittyessä myös kielenohjailun painopisteet muuttuvat: ”On vaikeata tarkoin sanoa, milloin painopisteen muutos kielen erikoislaa­dun vaalimisesta viestinnällisten näkökohtien korostamiseen suomen kielen huollossa tapahtui. Se liittyy ainakin osaksi yleisempään kielitieteellisen pa­radigman muutokseen.”

Anneli Räikkälä käsittelee samana vuonna Kielitoimistolle esitettyjä syytöksiä ja vaatimuksia. Milloin ollaan liian ankaria, milloin liian löyhiä? Näin Räikkälä Kielikellossa: ”Erilaisten vaatimusten ristitulessa kielitoimisto pyrkii löytämään linjan, joka on realistinen ja järkevä. On pohdittava myös, millä suosituksilla on mahdollisuuksia kieliyhteisössä; jos jokin ilmaisu tuottaa jatkuvasti ongelmia, sitä ei ole järkevää tarjota käyttöön, vaan on pohdittava, missä on vika.”

Kielipoliittinen ohjelma yhteiskunnan eri aloille

Kotus laati vuonna 1998 kielipoliittisen ohjelman Suomen yhteiskunnan eri aloille. Ohjelman avulla pyrittiin muun muassa avaamaan näköaloja ja herättämään keskustelua oman kielen ja hyvien kielenkäyttötaitojen merkityksestä yhteiskunnan toiminnalle ja yksilölle.

Kielipolitiikalla on näihin asti ymmärretty kielen viralliseen asemaan liittyviä toimia, esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan mukaan se on ”politiikkaa joka koskee eri kielten (viralliseen) asemaan liittyviä seikkoja monikielisessä maassa”. Tässä ohjelmassa kielipolitiikalla tarkoitetaan laajasti yhteiskunnan ja kielen suhdetta sekä kielentutkimuksen ja -huollon tehtäviä tämän suhteen hoitamisessa.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittinen ohjelma (pdf)

Pohjoismaiden ensimmäinen kielipoliittinen ohjelma oli vuonna 1998 ilmestynyt Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittinen ohjelma, jossa käsiteltiin kielen asemaa yhteiskunnassa. Vaikka se ei antanut suosituksia, se oli tärkeä avaus suomalaisessa kielipolitiikassa.

Suomen kieli yhdentyvässä Euroopassa

Toivon ja odotan, että Euroopan yhdentyminen synnyttäisi uudenlaisia kulttuuri-ihanteita ja uusia yhteisöllisiä pyrkimyksiä. Suomen kielen kannalta on eniten merkitystä sillä, säilyykö englannin ylivalta yhdentyvässä Euroopassa yhtä vahvana kuin nykyisin. Selvää on, että englanti säilyy kansainvälisen kaupan ja maailman tieteen kielenä, mutta toisaalta EY:n kielipolitiikka lähtee selkeästi kansalliskielten kunnioittamisesta: nykyisten yhdeksän jäsenmaan kansalliskielet ovat periaatteessa samanarvoisia, kaikilla niillä työskennellään talousyhteisön piirissä, joskin useissa komiteoissa on päädytty vain kolmen suuren kielen – englannin, ranskan ja saksan – käyttöön. Suomen kielelle on tukea siitä, että kaikki EY:n piirissä luotavat uudet käsitteet ja nimitykset käännetään jäsenmaiden kielille, vaikka ne alun perin olisikin synnytetty vain englanniksi. Käännökset antavat malleja, joita voidaan soveltaa etsittäessä uusille käsitteille suomenkielisiä vastineita. Ei tarvitse lähteä pelkästään siitä, miten asia on ilmaistu englannissa. – –

Toinen suuri taustatekijä, joka on muuttanut henkistä suursäätilaa Suomessa, on hieman kärjistäen sanottuna aitosuomalaisuuden lopullinen kuolema. Alle viisikymmenvuotiailla ei ole enää elettyä kokemusta siitä arvo- ja aatemaailmasta, jonka itsenäisen Suomen ensimmäiset akateemiset sukupolvet rakensivat ja joka sitten oli yhtenä henkisenä voimanlähteenä sotavuosina samoin kuin niitä seuranneen jälleenrakennuksen kautena. Sen ytimenä oli suomalaiskansallisen kulttuuri-identiteetin etsintä ja kaiken suomalaisuuteen liittyvän arvostaminen ja vaaliminen. 60- ja 70-luvun uusvasemmistolaisuus ja kansainvälinen akateeminen vallankumousliikehdintä kulkivat toiseen suuntaan. Kun 80-luvun loppuvuosina sitten virta kääntyi selvästi takaisin oikealle, ei tuloksena suinkaan ollut paluu suomalaisuuden leimaamaan arvomaailmaan.

Eurooppaa englanniksi ja ranskaksi, entä suomeksi ja ruotsiksi? Britannian pääministeri John Major ja ulkoministeri Douglas Hurd sekä Euroopan komission puheenjohtaja Jacques Delors Birminghamissa lokakuussa 1992. Kuva: Steve Eason, Hulton Archive. Getty Images.

”Yhdentymiskeskustelussa on kovin vähän puhuttu kielestä”

Pahalta tuntuu, jos nuoret ihmiset ajattelevat, ettei heidän äidinkielensä riitä enää edes henkilökohtaisten tuntemusten ilmaisemiseen. Olisiko kansainvälisen nuorisokulttuurin kieli siihen luontevampi? Jos niin on, on kysymys identiteettikriisistä, joka koskee myös oman kulttuurin arvostusta.

Olen huolissani siitä, että Euroopan yhdentymiskeskustelussa on kovin vähän puhuttu kielestä ja kulttuurista. Koko keskustelun tasohan on Suomessa ollut huono, ja sekin on koskenut lähinnä teollisuutta, kauppaa ja maanviljelyä – ja tietysti termejä ja niiden lyhenteitä. Demokraattiseen päätöksentekoon ajattelen kuuluvan, että kansalle annetaan tietoa sen omalla kielellä. Miksi siis Maastrichtin sopimuksen suomennosta saatiin odottaa näin kauan?

Kolmen kielen talo

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toimintaa esitellään vuonna 1990 julkaistussa videossa "Kolmen kielen talo". Sen käsikirjoittivat ja toteuttivat Erkki Lyytikäinen ja Jaakko Yli-Paavola. Lukija on Jarmo Heikkinen.

Kolmen kielen talo on Kotuksen esittelyvideo vuodelta 1990.

Sammuvatko suomen kielet?

Miten käy murteiden? Miten sanasto muuttuu? Kotuksen johtaja Pauli Saukkonen johtaa keskustelua vuonna 1996 MTV-akatemiassa esitetyssä ohjelmassa. Keskustelijoina ovat Mikael Reuter, Ulla-Maija Kulonen, Anneli Räikkälä ja Matti Vilppula Kotuksesta.

Ohjelmassa arvioidaan, että voi käydä niin, että kun tieto kasvaa ja sanasto karttuu, kukaan ei periaatteessa hallitse tätä kaikkea. Tietokone on ainoa joka tämän kokonaisuuden pystyy periaatteessa hallitsemaan. Miten silloin ihmisten ja kielenkäytön käy? Tulevaisuudessa tarvitaan kenties yhä enemmän alan spesialisteja, jotka välittävät meille tietoa, tulkitsevat tietoa tästä aivan maailmanlaajuisesta kansainvälisestä valtavasta tietokosmoksesta. Samalla myös kieli on omiaan muuttumaan, ja se saa vaikutteita kansainvälisestä kielenkäytöstä.

Ohjelma on esitetty MTV-akatemiassa vuonna 1996. Nauhoite kuuluu Kotimaisten kielten keskuksen nauhoitearkiston kokoelmiin. Julkaistu MTV3:lta 22.9.2017 saadulla luvalla.

Murteet! Boom!

Vuosituhannen vaihteessa voimistui puhe murrebuumista. 1990-luvulta alkaen suosikkisarjakuvista julkaistiin murreversioita, murteiden käyttö yleistyi kaunokirjallisuudessa ja esimerkiksi paikallisradioissa ja televisio-ohjelmissa kuultiin entistä enemmän murretta. Aiemmin murteellisuuksia oli kehotettu kitkemään omasta kielenkäytöstä; nyt murteista oltiin ylpeitä. Alle on koottu joitakin katkelmia murrebuumia sivuavista kirjoituksista.

Tällä hetkellä puhutaan murrebuumista. Sitä, vaikuttaako murrebuumi ”sä-passiivin” yleistymiseen vai otetaanko malli suoraan englannista, on kuitenkin vaikea pitävästi osoittaa.

Ihanaa, että on paikallista kulttuuria ja paikallista kieltä ja että niitä arvostetaan. Aika ihana on myös sana murrebuumi, jossa nivoutuvat yhteen suomalainen perinne ja lainasana. Jos joku on toista mieltä, niin puhuahan voi myös murremuodista tai murreaallosta.

Suomalaisten läheistä suhdetta murteisiin kuvastaa myös populaarikulttuuriin 90-levinnyt murrebuumi: se mikä ennen oli ehkä hieman hävettävää tai naurettavaa, onkin nyt ylpeyden aihe.

Murteiden arvostus ja asema ovatkin muuttuneet selvästi viime vuosikymmeninä.

Vielä 1960-luvulla kouluissa saatettiin pyrkiä kitkemään murre oppilaiden puheesta, mutta 50 vuotta myöhemmin parikymppinen oululainen kiekkolupaus sanoo tv-haastattelussa reippaasti keskittyvänsä "tulevaan pelliin".

Murteiden arvostus on lisääntynyt merkittävästi 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Syntyi niin sanottu murrebuumi, jonka seurauksena luotiin uutta murrekirjallisuutta ja murrekäännöksiä. Mielenkiinto murteiden elvyttämiseen ilmeni myös kotiseututyössä. Kotiseudun murre koettiin tärkeäksi ja sanasto säilyttämisen arvoiseksi. Aktiiviset kotiseututyön tekijät keräsivät oman pitäjän tai alueen murresanoja ja muotoilivat niille kansanomaisia selityksiä. Kerättyjä sanastoja julkaistiin, ja tällaiset kansanomaiset murresanakirjat pitävät osaltaan yllä kansankulttuuria ja murteidentuntemusta.

  • Outi Toijanniemi: Ihmisiin viittaavat sanat eteläpohjalaisissa murresanakirjoissa (Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto, 2007)

Ankkaa murtaen

Uusimmassa Akkarissa eli Aku Ankassa on murreliite (22/2011). Mainiota! Kielitieteen ja -tiedon populaaristamista parhaimmillaan, ja todella laajalle lukijakunnalle.

Meillä oli kotona hauska hetki seitsenvuotiaan kanssa muun muassa näiden Akun repliikkien kanssa:

”On kruusattu! Mitää ei sitte käpälöörä, klopit.” (Etelä-Pohjanmaan murteelle kääntänyt Kati Valli)

”Mulle et kauoa vasthaan tulkuta!” (Länsi-Lapin murteelle kääntänyt Terttu Rousu)

”Voutiko porstuasa mesuaa?” (Oulun murteelle kääntänyt Ilkka Mannermaa)

”Mikä siäl klonkku? Yht sährämist. Mnää viäl gyärä heijät tiähes.” (Rauman murteelle kääntänyt Tommi Kurki)

Tutkimusta murtaen

Helsingin yliopistossa on hyväksytty murteella kirjoitettu kandidaatintutkielma. Jani Koskisen kirjoittaman tutkielman nimi on Saamelaisen interhverenssivaikutuksen merkitys kantinuavissiin kielliin ominaispiirtteihen kehityksessä: Jurij Kusmenkon Der Samische Einfluss auf die Skandinavischen Sprachen riittisessä tarkastelussa.

Lienee harvinaista, että 22-sivuinen kandidaattitason opinnäyte ylittää Yleisradion uutiskynnyksen. Tuskin se aiheensa puolesta olisikaan ylittänyt. Teoksesta tekee yleisesti kiinnostavan lähinnä kielimuodon valinta. Uutisen mukaan tutkielma on kirjoitettu Keski-Karjalassa käytettävällä savolaismurteella.

Kansantajuisia murresanakirjoja on tähän mennessä julkaistu jo kymmeniä. WSOY on julkaissut omaa taskukokoisten sanakirjojen sarjaansa, jossa on tähän mennessä ilmestynyt esimerkiksi Savon (Eskelinen 1998), Etelä-Pohjanmaan (Kerttu Karhu 1998) Oulun (Ukkola 2001) ja Peräpohjolan (Arvola 1999) murteen sekä Stadin slangin (Mäkelä 1998) sanakirjat. Muista vain esimerkkinä mainittakoon Tampereen murteen sanakirja Pipapäässä rotvallin reunalla (Hyttinen 1995) ja varsin tunnetuksi tullut jo 1985 ilmestynyt Eskelisen Savon murteen sanakirja Kieljkiärylöetä. – –

Vuosituhannen vaihteessa myös murresarjakuvista on tullut erittäin suosittuja. Asterix seikkailee jo savoksi ja raumaksi (2001), ja Aku Ankkaa on ehditty tähän mennessä kääntää Stadin slangille (2000), Etelä-Pohjanmaan (1998), Oulun (2002) ja Tampereen (2001) murteille. Vaikka murresarjakuva ilmiönä liittyykin siihen samaan paikallisidentiteetin vahvistumisen aaltoon, josta tässä on puhe, siinä näyttäisi korostuvan ennen muita murteen käyttö huumorin välikappaleena.

Vahvasti uudistushenkinen on myös Harri Mantilan hiljattain ilmestynyt artikkeli ”Murre ja identiteetti” (Virittäjä, 3/2004). Artikkeli on rohkea ja provosoivakin uuden näkökulman avaus. Myös Mantilan esittämät perusteet sille, että erityisesti kaakkois- ja lounaismurteilla olisi positiivista prestiisiä, ovat mielestämme kyseenalaisia. Käsitystään lounaismurteiden prestiisistä Mantila perustelee Heli Laaksosen runouden suosiolla sekä sillä, että murteessa laajasti käytetty loppuheittoisuus on yksi yleistyvistä puhekielen piirteistä (”Koska loppuheitto on laajemminkin yleistyvä puhekielen piirre, se on sosiaaliselta varaukseltaan myönteinen.” s. 333). Itse uskomme, että Laaksosen suosion syy piilee muualla kuin siinä, että hän kirjoittaa nimenomaan lounaismurteella: hänen runonsa on koettu hauskoiksi ja yhteiskuntakriittisyydessään puhutteleviksi. Tosin vahvana vellova murrebuumi on epäilemättä vauhdittanut Laaksosen runojen suosiota; kaikki sisällöltään kiinnostava tuntuu myyvän – murteesta riippumatta.

Suomalaiset ovat ainakin 1700-luvulta lähtien tehneet havaintoja lähinaapureittensa puheenparresta. Piirteistä, jotka ovat poikenneet omasta murteesta, on muotoiltu jäljittelemällä sananparsien kaltaisia repliikkejä, sanontoja ja nimittelyjä. Havainnot ovat olleet tarkkoja, ja matkimuksia on usein höystetty toistolla, liioittelulla, riimeillä tai sanaleikeillä, kuten repliikeissä Misä, täsä, Hännäläsä (Keski-Pohjanmaa) ja Ei suav vettöö lämmöö leipöö pitkim pöytöö (Etelä-Savo).

Väinölän lapset

Kotimaisten kielten keskus oli 1990-luvulla yhtenä tekijänä Väinölän lapset ‑videotallennesarjassa. Esimerkiksi osissa Inkeroiset, Vatjalaiset ja Liiviläiset käsikirjoittajajoukkoon kuuluvat kotuslaiset Erkki Lyytikäinen ja Jaakko Yli-Paavola. Joissakin videoissa juontajana on Kotuksen Matti Vilppula.

Väinönlieskat

Elias Lönnrot kirjasi Kalevalan käsikirjoituksen esipuheeseen päivän 28. helmikuuta 1835. Päivää vietetään nykyisin Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivänä. Toinen, ensimmäistä laajempi versio Kalevalasta ilmestyi 1849. Tätä kirjaa suomalaiset ovat tottuneet lukemaan kansalliseepoksenaan.

Vuonna 1999 vietettiin Kalevalan 150-vuotisjuhlavuotta. Yksi merkittävistä juhlatapahtumista oli Kalevalan päivänä Helsingin jäähallissa järjestetty Väinönlieskat-kansalaisjuhla.

Mulle et kauoa vasthaan tulkuta!

Sumuinen saari. Kuva: Vesa Heikkinen.

Vaka vanha Väenämöene,
tietäjä ijä-ikune,
venettä olj vestämässä,
uutta purtta puuhoomassa
häekässä hämysen nieme,
sumusuaren seotuvilla;
puita puuttu nikkarilta,
laatoo lotjamestarilta.

Kalevala savon kielellä, kiäntännä Matti Lehmonen, Atena Kustannus Oy, 1999.

Sumuisen saaren kuvasi Vesa Heikkinen.

Vuosikymmenen kirjasatoa

Millaista kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta 1990-luvulla ilmestyi? Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa.

havatuulien armoilla: itkuvirsiä Aunuksesta. Helmi ja Pertti Virtaranta. Toim. Raija Koponen ja Marja Torikka. Helsinki: Suomalais-ugrilainen Seura, 1999.

Alastarolla, Ylistarossa: Suomen asutusnimet ja niiden taivutus. Ritva Korhonen. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Valtion painatuskeskus, 1990.

Amerikansuomi. Pertti Virtaranta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993.

Askelia suomeen: arkisuomea ulkomaalaisille. Osien 1–4 suomi–tamil-sanasto. Mirja Välkesalmi et al. Kääntänyt Sivalingam Ramalingam. Helsinki: Ammattikasvatushallitus, VAPK-kustannus, 1991.

Askelia suomeen: arkisuomea ulkomaalaisille. Osien 1–4 suomi–vietnam-sanasto. Mirja Välkesalmi et al. Kääntäneet Nguyen Quoc Cuong ja Tran Minh Nhu Nguyen. Helsinki: Ammattikasvatushallitus, VAPK-kustannus, 1991.

ATK-järjestelmän käytön opas : versio 3.1, 15.9.1995. Erja Nikunen, Tarmo Rahikainen, Jussi Rusi, Pauli Uusitalo et al. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1995.

Euro: yhteinen raha. Toim. Paavo Peisa. Helsinki: Suomen Pankki, 1996.

Euroopan unionin sanasto. Toim. Caroline Westerling. Helsinki: Edita, 1996.

Eurosanakirja: 6 kieltä 12 000 sanaa. Jyväskylä; Helsinki: Gummerus, 1991.

Finnish onomastics = Namenkunde in Finnland. Toim. Heikki Leskinen ja Eero Kiviniemi. Kääntänyt David Steadman et al. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990.

Ideologinen merkitys: kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä. Vesa Heikkinen. Helsinki:  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.

Johdatus saamentutkimukseen. Toim. Ulla-Maija, Kulonen, Juha Pentikäinen ja Irja Seurujärvi-Kari. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994.

Järvi-Espoo: vesistönimet, luontoa, historiaa ja tulevaisuutta. Toim. Sirkka Paikkala. Espoo: Espoon kaupunkisuunnitteluvirasto, 1992.

Kelaa vähä:  kirjoituksia nuorista ja kielestä. Toim. Seija Aalto ja Susanna Shore. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos,  1995.

Kielen synty. Mikko Korhonen. Toim. Ulla-Maija Kulonen. Porvoo: WSOY, 1993.

Kielikuvitusta: tekstit ja metaforat todellisuuden rakentajina. Toim. Sanna Haavisto, Lari Kotilainen, Anne Mäntynen ja Tiina Onikki. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 1998.

Käännetäänkö tekstisi, tulkataanko puheenvuorosi?: opaskirjanen suomalaisille virkamiehille EU:n puheenjohtajuuskautta varten. Aino Piehl ja Inkaliisa Vihonen. Helsinki: Valtiovarainministeriö, 1999.

Maiden nimet kuudella kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saameksi, englanniksi, ranskaksi, saksaksi. Toim. Eeva Maria Närhi. Helsinki: Painatuskeskus, 1994.

Matkaviestinsanasto. Tekniikan sanastokeskus = Mobilteleordlista / Centralen för teknisk terminologi = Vocabulary of mobile communications. Helsinki:  Puhelinlaitosten liitto, Tele, 1993.

Meän kielen sanakirja = Tornedalsfinsk ordbok. Toim. Matti Kenttä ja Erling Wande. Luulaja: Kaamos, 1992.

Mistä sanat tulevat: suomalaista etymologiaa. Kaisa Häkkinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1990.

Moneja baareja: tiellä toimivaan kaksikielisyyteen. Toim. Helena Ruuska ja Sanna-Marja Tuomi. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto, 1996.

Paikannimet – yhteinen omaisuutemme: tarvitaanko Suomessa paikannimilakia? Sirkka Paikkala, Ritva Liisa Pitkänen ja Peter Slotte. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1997.

Romano–finitiko–angliko laavesko liin = Romani–suomi–englanti-sanakirja = Romany–Finnish–English dictionary. Viljo Koivisto. Helsinki: Painatuskeskus, 1994.

Sanojen alkuperä ja sen selittäminen: etymologista leksikografiaa. Ulla-Maija Kulonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.

Se siitä: suomen kielen seksisanakirja. Raimo Jussila ja Maija Länsimäki. Porvoo: WSOY, 1994.

Suomalaisen viittomakielen perussanakirja. Toim. Anja Malm (päätoimittaja), Leena Savolainen et al. Helsinki: KL Support Oy, 1998.

Suomalaista sukunimikäytäntöä. Eeva Maria Närhi. Toim. Ritva Korhonen, Eeva-Liisa Stenhammar ja Anneli Räikkälä. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1996.

Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Kaisa Häkkinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.

Suomen kielen kognitiivista kielioppia. 1, Polysemia – kielen moniselitteisyys. Pentti Leino. Helsinki:  Helsingin yliopisto, 1993.

Suomen kielivähemmistöt 1990-luvulla. Pirkko Nuolijärvi. Stockholm: Department of Finnish, Stockholm University, 1990.

Suomen kulttuurivähemmistöt. Toim. Juha Pentikäinen ja Marja Hiltunen. Käännös: Jaakko Kerkkonen. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1997.

Suomen lauseopin perusteet. Maria Vilkuna. Helsinki: Edita, 1996.

Svensk uttalsordlista. Helsingfors: Tryckericentralen, 1994.

Svenskt lagspråk i Finland. Redigerad av Henrik Bruun och Sten Palmgren. Esbo: Schildt, 1998.

Teksti ja ideologia: kieli ja valta julkisessa kielenkäytössä. Toim. Jyrki Kalliokoski. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 1996.

Tuppisuinen mies: kirjoitelmia sukupuolesta, kielestä ja kulttuurista. Toim. Vesa Heikkinen, Harri Mantila ja Markku Varis. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1998.

Udmurtin murteet. Valentin Kel'makov ja Sirkka Saarinen. Turku, Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja, 1994.

Vanhat sanat: vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Raimo Jussila. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1998.

Vieraan ymmärtäminen: kirjoituksia kielestä ja kulttuurista. Toim. Sirkka-Liisa Hahmo ja Osmo Nikkilä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.

Virkakielestä kaikkien kieleen. Katariina Iisa ja Aino Piehl. Helsinki: VAPK-kustannus, 1992.

Yhteinen nimiympäristömme: nimistönsuunnittelun opas. Toim. Sirkka Paikkala, Ritva Liisa Pitkänen ja Peter Slotte. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1999.

Sanoin saavutettu. Lausein luotu.

Sanoin saavutettu -sivuston ensimmäinen versio julkaistiin Suomen itsenäisyyden juhlavuonna 2017 osana Suomi 100 -ohjelmaa. Päivitetty versio julkaistaan kokonaisuudessaan kotimaisten kielten teemavuoden 2026 aikana. Vuosi 2026 on myös Kotimaisten kielten keskuksen 50-vuotisjuhlavuosi.
Toimitus 2017: päätoimittaja Vesa Heikkinen sekä Kotimaisten kielten keskuksen verkkotoimitus ja muut asiantuntijat.
1990-luku-sivun toimitus 2026: Vesa Heikkinen.

Tekstein tehty. Puhein puolustettu.

Kotimaisten kielten teemavuosi 2026.

Jaa